Ohita navigaatio

Dekolonisoivia lähtökohtia kulttuuriperintökeskusteluihin

Áile Aikio (FM), Lapin yliopisto
Johanna Turunen (FT), Jyväskylän yliopisto

Viime aikoina museokentän keskusteluihin on tullut mukaan koulutuksessa, mediassa ja aktivismissa nousseet erilaiset kolonialismia tai dekolonisointia käsittelevät näkökulmat. Nämä keskustelut ovat vaikeita ja monimutkaisia, koska ne pyrkivät muuttamaan vakiintuneita käytäntöjä ja tapoja ymmärtää maailmaa.  Joskus voi myös mietityttää, miten dekoloniaalisuus liittyy keskusteluun suomalaisuudesta tai kuurojen ja seksuaalivähemmistöjen kulttuurisiin oikeuksiin.

Tässä lyhyessä puheenvuorossa haluamme avata dekoloniaalisuuden taustoja, keskittyen tematiikkaan, josta se on lähtöisin – eli alkuperäiskansakysymyksiin. Lisäksi tulemme osoittamaan, että dekoloniaalisuuteen pohjaavat ideat, käytännöt ja toimintatavat voivat antaa paljon eväitä hyvin moninaisten asioiden käsittelyyn. Teksti rakentuu löyhästi dialogin muotoon, jossa puhumme dekolonisoinnista ja siihen liittyvistä kysymyksistä omista lähtökohdistamme.

Áile Aikio: Kolonialismi ja dekolonialismi saamelaisnäkökulmasta


Suomessa keskustelua kolonialismista on pitkään värittänyt ekseptionalismi, ajatus, etteivät kolonialismi ja sen aiheuttamat ongelmat liittyisi Suomeen eikä niiden ratkaiseminen siksi olisi Suomen vastuulla. On myös väläytelty, että Suomi olisi pikemminkin kolonialismin uhri, Ruotsin tai Venäjän siirtomaa, kuin aktiivinen koloniaalinen toimija. Vasta 2000 -luvulla on voitu aloittaa avoimempi keskustelu Suomen kolonialistisesta historiasta, sekä kytköksistämme globaaliin kolonialistiseen maailmantalouteen.

Alkuperäiskansanäkökulmasta on selvää, ettei kolonialismi ole jo päättynyt historiallinen tapahtuma tai mennyt aikakausi vaan yhä jatkuva kolonialismi ja kolonialistiset rakenteet vaikuttavat keskeisesti kaikkiin alkuperäiskansojen ja valtaväestön välisiin suhteisiin. Valtaväestön tarpeita vastaaviksi luodut yhteiskuntarakenteet ovat edelleen syrjiviä ja alistavia suhteessa alkuperäiskansoihin. Alkuperäiskansoille kolonialismi on jatkuva yhteiskunnan rakenne, jonka perimmäisenä pyrkimyksenä on alkuperäiskansojen eliminointi, kuten kolonialismia tutkiva Patrick Wolfe on määritellyt. Wolfe muistuttaa, ettei kolonialismia pidä ymmärtää vain valloittajapolitiikkana, jossa sotilaallisin voimin valloitetaan maa-alueita. Kolonialismin keinot ovat paljon monimuotoisempia, kolonialistista politiikkaa ja maiden haltuunottoa voidaan harjoittaa esimerkiksi yhteiskuntarakenteiden kautta. Konkreettisia esimerkkejä siitä kuinka kolonialismi värittää yhä alkuperäiskansojen arkipäivää on esimerkiksi suomalaisen St1-energiayrityksen vetämä tuulivoimalahanke saamelaisten pyhällä tunturilla Rástegáisalla tai että Kanadassa pelkästään syntyminen alkuperäiskansanaiseksi kasvattaa kuusikertaiseksi riskin tulla murhatuksi.

Alkuperäiskansojen näkökulmasta postkoloniaalinen tai suomalaisittain jälkikoloniaalinen on ongelmallinen käsite, koska koloniaaliset rakenteet ja niiden tuottamat epätasa-arvoiset valtasuhteet ovat yhä voimissaan. Siksi jälkikoloniaalisesta maailmasta puhuminen voi turhauttaa alkuperäiskansoja, kuten aborginaaliaktivisti Bobbi Sykes on osuvasti kiteyttänyt: ”What? Post-colonialism? Have they left?”. Esimerkiksi Suomessa 90 prosenttia Saamenmaasta on yhä määritelty Suomen valtion omaisuudeksi, jota hallinnoi valtion liikelaitos Metsähallitus.

Monin paikoin ja monilla aloilla kolonialismi pikemminkin syventyy ja muuttuu monimutkaisemmaksi, kuten saamelainen väitöskirjatutkija Helga West kirjoittaa. Näistä kolonialismin uusista muodoista käytetään myös nimityksiä neokolonialismi tai vihreä kolonialismi, joka tarkoittaa alkuperäiskansojen resurssien haltuunottoa esimerkiksi vihreän energian tuotantoon. On kuitenkin tärkeää huomata, että uudet kolonialismin muodot eivät ole korvanneet aikaisempia sortavia rakenteita, vaan ovat rakentuneet aikaisempien käytäntöjen päälle. Nykyinen kolonialismi on usein piilotetumpaa ja sitä on entistä vaikeampi havaita ja siten kritisoida tai pyrkiä muuttamaan eli dekolonisoimaan.


Johanna Turunen: Dekoloniaalisuus alkuperäiskansakontekstin ulkopuolella


Dekolonisaatiosta puhuttaessa yksi keskeisimmistä lähtökohdista on koloniaalisuuden käsite. Siinä missä kolonialismi on historiallisesti ottanut monia eri muotoja, koloniaalisuus on näitä eri muotoja yhdistävä jatkuva valtarakenne, joka yhä määrittelee kansainvälisiä suhteita, maailmantalouden periaatteita, kulttuurisia normeja ja eri ryhmien ja yksilöiden välisiä suhteita. Toisin sanoen koloniaalisuus ei lopu kolonialismin päättyessä. Sen purkaminen edellyttää aktiivista toimintaa – dekolonisointia.

Dekoloniaalisuus on ajattelutapa, prosessi ja liike, joka on syntynyt erityisesti Etelä-Amerikassa. Se on rakentunut hyvin pitkälle alkuperäiskansojen ajattelun pohjalta, mutta on nyky-ymmärryksen mukaan paljon laajempi ja monipuolisempi ilmiö. Se ei koske ainoastaan alkuperäiskansoja, vaan vaikuttaa eri tavoilla kaikkiin, ketkä elävät koloniaalisuuden vaikutusten alla. Siis myös niihin, jotka suoraan tai välillisesti ylläpitävät koloniaalisia järjestelmiä tai hyötyvät niistä.  

On tärkeää huomioida, että dekolonisointi merkitsee erilaisia asioita, muutoksia ja toimintatapoja esimerkiksi alkuperäiskansoille, vähemmistöille ja valtaväestölle. Alkuperäiskansoille ja vähemmistöille on kyse useimmiten oman kulttuurin elvyttämisestä, kulttuurisien oikeuksien tunnustamisesta ja yhteisöjen perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien kunnioittamisesta. Meille ketkä omaamme tiettyjä kulttuurisia etuoikeuksia – kuten omassa tapauksessani valkoinen ihonväri, korkea koulutus ja eläminen kulttuurisessa ilmapiirissä, jonka pohjautuu omaan kieleeni ja kulttuuriini: suomalaisuuteen – dekoloniaalisuus tarkoittaa jotain aivan muuta. Se edellyttää hyvää liittolaisuutta (white ally), dekolonisaation tukemista ja sivuroolin omaksumista. Vaikka myös meillä on oma roolimme dekolonisaatiossa, siinä ei ole ensisijaisesti kyse meistä.

Dekolonisointi haastaa valtaväestön jäsenet tunnistamaan omia etuoikeuksiaan ja myös ’oppimaan pois’ niiden myötä rakentuneita haitallisia toimintatapoja, stereotypioita, arvoja ja normeja. Kyse ei ole kuitenkaan oman kulttuurin poispyyhkimisestä, vaan erilaiset kokemukset ja maailmankatsomuksen hyväksyvän tilan luomisesta ja aktiivisesta pyrkimyksestä purkaa rakenteita, joilla on haitallisia vaikutuksia. Rakenteellisten valtakysymysten ohella, dekoloniaalisuudessa on kyse sekä yhteiskunnallisista, että yksilöllisistä arvoista ja asenteista. Dekoloniaalisuutta onkin usein kuvailtu myös uusien asenteiden omaksumisena ja erilaisten maailmankuvien hyväksymisenä.

Pelkistettynä voikin sanoa, että dekolonisaatiossa tavoitteena on varmistaa kaikkien ihmisten oikeus – omasta taustastaan, asemastaan, ja kyvyistään huolimatta – elää elämäänsä omien kulttuuristen arvojen mukaan ilman syrjintää, omimista, pakotettua sopeutumista, pilkkaa tai väkivaltaa ja kokea oma kulttuurinsa ja historiansa tunnustetuksi ja kunnioitetuksi. Pohjimmiltaan kyse on kunnioituksesta, jota osoitamme toisten kulttuuria, historiaa, kokemuksia ja tunteita kohtaan. Suomen kontekstissa tärkeä aloitus on huomioida, että useilta eri ryhmiltä on eri aikoina kielletty tämä perusoikeus. Niinpä dekolonisaatio antaa välineitä lukuisille eri ryhmille, joita on syrjitty esimerkiksi sukupuoleen, seksuaalisuuteen, etnisyyteen, ikään, kieleen, uskontoon, varallisuuteen, kehon ulkoisiin ominaisuuksiin tai kykyihin perustuen.


Áile Aikio: Mielten kolonisaatio


Koloniaalisuus on moniuloitteista ja on yksinkertaistavaa ajatella, että kyse olisi vain resurssien haltuunotosta. Pikemminkin kyse on erilaisten taloudellisten ja poliittisten prosessien yhteenliittymästä, joka mahdollistaa ja helpottaa haltuunottoa. Samalla kyse on myös kulttuurisesta vallanjaosta ja mielen kolonisaatiosta. Koloniaalisen mentaliteetin kautta luodaan ja aktiivisesti ylläpidetään sisäistettyä ymmärrystä, että kolonialistisen vallan hallitsijat ovat etnisesti, kulttuurisesti ja arvoiltaan ylivertaisia. Tässä prosessissa myös museolla on oma merkittävä roolinsa.

Mielen kolonisaatio ja koloniaalinen mentaliteetti koskee kaikkia, mutta erityisen vahingollinen se on kolonisoiduille. Me emme ole ainoastaan sisäistäneet uskoa kolonialistin ylivertaisuudesta, mutta meihin on myös sisäistetty ymmärrys omasta alempiarvoisuudesta ja huonommuudesta. Alkuperäiskansakontekstissa tämän seurauksena syntyvillä koloniaalisilla traumoilla on ylisukupolviset vaikutukset yhteisöjen ja yksilöiden terveyteen ja hyvinvointiin.
Dekolonialismi on siis rakenteiden lisäksi mielen uudelleen järjestämistä ja sorretussa asemassa olevien hyvinvoinnin parantamista

Mielen dekolonisaatio voi olla yksinkertaisimmillaan sen kartoittamista ja huomioimista, miten kolonialismi vaikuttaa ja on vaikuttanut ajatteluumme, arvoihimme ja valintoihimme sekä ymmärrykseemme meistä ja muista. Pidemmälle vietynä se on myös uusien asioiden opettelua ja uudelleenoppimista, esimerkiksi kadotetun äidinkielen haltuunottoa, oman kansan tai perheen historiaan tutustumista tai suvun käsityötaitojen tai ruokakulttuurin palauttamista osaksi arkipäivää. Dekolonisaatio voi muuttaa ymmärrystämme oikeasta ja väärästä, normaalista ja epänormaalista, oikeuksista ja etuoikeuksista. Mielen dekolonisaatio vaikuttaa suoraan alkuperäiskansojen yksilöiden hyvinvointiin, se voi jopa auttaa toipumaan kolonialismin aiheuttamista traumoista. Konkreettisena hyötynä mielen dekolonisaatio voisi esimerkiksi pienentää alkuperäiskansojen itsemurhariskiä, joka on tutkimusten mukaan merkittävästi korkeampi kuin valtaväestöllä, osin ylisukupolvisten taakkasiirtymien, osin nykykolonialismin aiheuttamien ongelmien takia.

Vaikka dekolonisaatio on alkuperäiskansoille selviytymisen edellytys, on tärkeää huomata, että se ei hyödytä vain alkuperäiskansoja tai muita alisteisia ryhmiä. Dekolonialismi ja sen synnyttämät uudenlaiset rakenteet ja tavat ajatella voivat auttaa kaikkia, sillä ei valtaväestökään aina voi hyvin kolonialistissa järjestelmässä. Minimissäänkin dekolonisaatio tarjoaa uusia näkökulmia ja lähestymistapoja, jopa ratkaisuja aikaisempiin ongelmiin.


Johanna Turunen: Museo ja dekolonisaatio


Kulttuurihistorialliset museot voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: kansallismuseoihin, joissa kerrotaan tarinoita meistä ja kansakunnan menneisyydestä ja etnografisiin museoihin, joissa kerrotaan toisista, eli niistä, jotka eivät kuulu meihin. Jako ei kuitenkaan ole yleensä näin yksinkertainen, sillä ajatuksilla toiseudesta on usein rakennettu käsitystä omasta kulttuurista. Molemmat instituutiot ovat siis osa samaa identiteettipoliittista prosessia.

Erilaisista muistiorganisaatioista puhuttaessa on tärkeä muistaa, että huolimatta epäpoliittisesta aurastaan ja pyrkimyksestään neutraaliuteen, ne ovat länsimaisia tai paremminkin valkoisen ylä- ja keskiluokkaisen eurooppalaisen valtaväestön omiin tarpeisiinsa luomia instituutioita ja perustuvat heidän maailmankatsomukseensa, arvoihinsa ja tarpeisiinsa. Onkin tärkeää muistaa se historiallinen konteksti, joissa ne kehittyivät. Museot ja monet muut muistiorganisaatiot ja niiden käytännöt ovat syntyneet osana osa kolonialistisia järjestelmiä ja ne ovat osaltaan rakentaneet, ylläpitäneet ja siirtäneet edelleen seuraaville sukupolville koloniaalista maailmanjärjestystä sekä eurooppalaisen hegemonian ideaalia.

Museon dekolonisaatio tarkoittaa tämän kolonialistisen historian hyväksymistä, kartoittamista ja sitä ylläpitävien käytäntöjen ja arvojen muuttamista. Sen tavoitteena on yhdenvertaisempi, moniarvoisempi kulttuurilaitos, joka on kaikenlaisten ryhmien saavutettavissa. Samalla tavalla kuin meidän tulee muuttaa museoiden fyysisiä rakenteita niin, että rakennukset ovat esteettömiä ja siten paremmin kaikkien saavutettavissa, meidän tulee myös muuttaa museoita kulttuurisesti saavutettaviksi. Ja tässä dekolonisaatio on tärkeä työkalu.

Keskustelut museoiden dekolonisoinnista keskittyvät usein esineiden omistajuuteen. Museologi Christina Kreps kuitenkin painottaa, että museon dekolonisaatio on enemmän kuin prosessi, jossa alkuperäiskansoille palautetaan oikeus hallita omaa kulttuuriperintöään. Dekolonisaatio on museolle mahdollisuus luopua eriarvoistavasta koloniaalisesta ajattelusta, joka on vahingollinen sekä alkuperäiskansoille että muille vähemmistöille ja valtaväestölle. Dekolonisaation seurauksena museo saa uusia tapoja hoitaa ja ymmärtää kulttuuriperintöä.

Kyse ei ole pelkästään narratiiveista, käytetyistä termeistä tai valituista äänistä. Samaan aikaan on hyväksyttävä, että dekolonisaatio voi muuttaa museota ja sen tukemia valta-asetelmia perustavalla tavalla. Se haastaa ajatuksiamme kulttuuriperinnöstä kysyen kenellä on oikeus hallinnoida sitä tai kenen tietoon ja arvoihin perustuen päätökset museossa tehdään. Museoiden dekolonisaatio pakottaa meidät tunnustamaan, että edes kulttuuriperintö käsitteenä ei ole neutraali tai arvovapaa. Kulttuuriperintö-käsite ja sen pohjalta tehdyt luokittelut – esimerkiksi mitä lasketaan kulttuuriperinnöksi tai jako aineelliseen ja aineettomaan kulttuuriperintöön – eivät ole universaaleja ja voivat siten olla ontologisesti haitallisia tai jopa väkivaltaisia vähemmistöjen kulttuuriperintöymmärryksiä kohtaan. Pahimmillaan ne voivat jopa estää marginaalisten ryhmien kulttuuriperinnön suojelun.


Áile Aikio: Alkuperäiskansaistaminen ja museo


Dekolonisaatio on käsite, joka on helppo ymmärtää kolonisaation purkamisen kautta: dekolonisaatio dekonstruoi kolonialismia. Saamelaistutkija Rauna Kuokkasen mukaan dekolonisaation tavoitteena on järjestää uudelleen valtasuhteita ja vahvistaa alkuperäiskansan oikeutta itsemääräämiseen. Käsitteenä dekoloniaslimia on myös kritisoitu siitä, että se liiaksi keskittyy reagoimaan kolonialismiin uuden luomisen sijaan. Dekolonialismin sijaan tai sen täydentämiseksi alkuperäiskansat ovat tarjonneet ratkaisuksi alkuperäiskansaistamista eli indigenisaatiota. Alkuperäiskansaistaminen kääntää katseen pois kolonialismista ja palauttaa keskiöön alkuperäiskansojen omat arvot, tarpeet ja maailmankuvan. Dekonstruoinnin sijaan alkuperäiskansaistaminen rekonsturoi jotain uutta ja uudenlaista, jotain mikä on alkuperäiskansalähtöistä.

Alkuperäiskansaistamisen tavoitteena ei ole paluu menneeseen tai kaiken modernin tai eurooppalaisten vaikutteiden hylkäämistä, ei edes kolonialistisessa kontekstissa tuotetun tiedon sivuuttaminen. Sen sijaan alkuperäiskansaistaminen nostaa eurosentrisen tiedon rinnalle muita episteemejä yhdenveroisiksi lähtökohdiksi esimerkiksi tutkimukselle ja päätöksenteolle. Alkuperäiskansaistaminen kysyy kenen tietoon, maailmankatsomukseen ja tarpeisiin tutkimus, hallinnointi tai vaikkapa museot vastaavat.

Museon dekolonisaation tavoitteena on muuttaa museota ja sen rakenteita niin, että tarjoaisi yhdenvertaisesti tilaa kaikille kertoa kulttuuristaan ja historiastaan omalle ryhmälle ja muille. Alkuperäiskansaistaminen tarkoittaisi askelta vielä pidemmälle. Saamelaisen museon kontekstissa alkuperäiskansaistaminen eli saamelaistaminen voisi tarkoittaa, että esimerkiksi näyttelyt eivät vain esittelisi saamelaiskulttuuria, vaan tuottaisivat ja esittäisivät tietoa saamelaisista ja saamelaisten historiasta ensisijaisesti saamelaisesta näkökulmasta ja saamelaisten tarpeisiin vastaten. Saamelaisten arvot, tarpeet ja maailmankuva olisi museon perusta ja niiden vahvistaminen ja välittäminen uusille saamelaisille sukupolville olisi kaiken toiminnan tavoite. Saamelaistamisen tavoitteena ei ole ei-saamelaisen yleisön hylkääminen, vaan esimerkiksi saamelaistettu museo voisi vastata saamelaisten tarpeisiin myös tarjoamalla totuudenmukaista, ajantasaista ja saamelaislähtöistä tietoa saamelaisuudesta valtaväestölle.

Koska kolonisaatio tekee alkuperäiskansojen selviytymisen lähes mahdottomaksi, on dekolonisaatio edellytys alkuperäiskansojen tulevaisuuksille, se luo mahdollisuuksia unelmoida ja kuvitella hyvää tulevaisuutta itselle tai omalle kansalle. Mikä rooli sitten museolla tulevaisuuksien kuvittelemisessa? Yleensä museota ajatellaan pikemminkin paikkana, jossa koostetaan menneisyyttä, todisteita menneestä ajasta kerätään museon kokoelmiin ja esitetään näyttelyissä. Museon alkuperäiskansaistaminen, tai saamelaisessa kontekstissa saamelaistaminen, voisi muuttaa miten ymmärrämme museon ja sen tehtävän, kääntää sen katseen menneisyydestä tulevaisuuteen. Silloin saamelaistetussa museossa museon käytännöt, kokoelmat ja näyttelyt eivät ensisijaisesti tuottaisi tietoa mitä on saamelaiskulttuuri tai saamelainen menneisyys vaan museoon kerättäisiin tietoa, niin esineitä kuin niiden kautta osaamista, taitoja, arvoja, estetiikkaa, ratkaisuja ja materiaalien hyödyntämistä, jotka voivat auttaa meitä selviytymään ja ratkaisemaan nykyisiä ja tulevia ongelmia. Saamelaistetun museon perustehtävä ei siten olisikaan saamelaisen menneisyyden tallettaminen vaan saamelaisten tulevaisuuksien turvaaminen.


Johanna Turunen: Tasavertaisia tulevaisuuksia


Puhe alkuperäiskansaistamisesta korostaa hyvin käsitteiden tärkeyttä. Vaikka dekoloniaalisuus on lähtenyt liikkeelle alkuperäiskansojen oikeuksista, sitä käytetään nykyisin hyvin monessa kontekstissa – toisten mielestä jopa liian monessa. Kehitystä voikin lähestyä tietynlaisena appropriaationa, prosessina jossa jälleen kerran alkuperäiskansojen tietämys on alistettu länsimaisen kulttuurin käyttöön.

Siksi onkin hyvä pysähtyä miettimään mitä sanoja käytämme ja pohtia miten itse lähestymme dekolonisaatiota ja sen oppeja. Dekoloniaalisuuden voima piilee mielestäni sen kyvyssä herättää uudenlaisia kysymyksiä. Sen kautta voimme ymmärtää suomalaisuuden suhdetta erilaisuuteen uusista näkökulmista, sekä purkaa siihen kietoutuneita patriarkaalisia, seksistisiä, ableistisia ja homofobisia vivahteita. Yhtä lailla dekoloniaalisuuden kentällä käydyt keskustelut ilmastosta voivat antaa meille välineitä pohtia kulttuuriperinnön, ihmisyyden ja toislajisuuden välisiä suhteita. Näitä tavoitteita voi ajaa myös eri termien kautta: samoja ongelmia on pohdittu paljon myös feministisen ja queer-tutkimuksen kentillä. Termien sijaan tärkeintä ovatkin ne ajatukset, teot ja muutokset mitä erilaiset näkökulmat mahdollistavat.  

Itselleni tärkein dekoloniaalisuuden oppi liittyy Áilen edellä esiin nostamaan kykyyn kuvitella ja luoda uudenlaisia tulevaisuuksia ja niiden moninaisuuksia. Tulevaisuus on keskeinen aihe monelle dekoloniaalille tutkijalle. Myös kriittinen kulttuuriperintötutkimus on korostanut tulevaisuutta tärkeänä osana kulttuuriperintöä: kyse ei ole menneisyydestä, vaan merkityksistä, joita luomme tässä hetkessä menneisyytemme ilmiöille, esineille ja arvoille, sekä tavoitteista, joita haluamme tulevaisuudessa yhteiskuntana saavuttaa. Globaalin epätasa-arvon ja ilmastonmuutoksen määrittelemässä nykyhetkessä kyky kuvitella erilaisia tulevaisuuksia on elintärkeää. Dekoloniaalinen ajattelu, sen nostamat kysymykset ja aktiivinen valta-asetelmien haastaminen ja purkaminen voi luoda keinoja tehdä se tavoin, jotka tukevat aitoa tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta, ja moniäänisyyttä.



Áile Aikio on saamelainen väitöskirjatutkija Lapin yliopistossa ja työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa Saamelaisen kulttuuriperinnön ontologinen politiikka -hankkeessa. Väitöskirjassaan Aikio tutkii saamelaista museota ja kysyy miten museo ja sen käytänteet voisi saamelaistaa paremmin vastaamaan saamelaisten maailmankuvaa, arvoja ja tarpeita.

Johanna Turunen (FT) on käsitellyt tutkimuksessaan kulttuuriperintöä ja museoita koloniaalisuuden näkökulmasta. Turunen työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa HERIDI-hankkeessa (SA 330620) Jyväskylän yliopistossa.




 
Siirry sivun alkuun
  • jaa: Facebook
  • jaa: Twitter
  • jaa: Linkedin