Saavuttamisesta ja saavutuksista
Urheilulajit ovat pelejä, joissa ihmiset tahallaan rajoittavat käytettävissä olevia keinoja, joilla tavoiteltu tulos on tarkoitus saavuttaa: Pitäisi juosta muutama sata metriä mahdollisimman nopeasti, mutta pitkin matkaa on aseteltu aitoja, jotka hankaloittavat tuntuvasti etenemistä ja hidastavat vauhtia, puhumattakaan lammikosta, jossa juoksukengät kastuvat ikävästi! Tai sitten pallo pitäisi saada kuljetettua kentän poikki ja verkkoon, mutta käsien käyttö ei ole sallittua - aika merkillinen vaatimus lahkoon ´kädelliset´ kuuluville nisäkkäille. Toisinaan myös jaloilla potkiminen on kielletty ja sen sijaan on kehitelty moninaisia apuvälineitä - tikkuja ja laudanpätkiä - joilla palloa sohitaan verkkoon tai läiskitään sen yli.
Nämä rajoitteet on ihan keksimällä keksitty, jotta peli olisi jännempää. Voisi kuvitella, että jos toimimisen mahdollisuudet ovat jo muutekin rajalliset - jos vaikka ei ole käsiä tai jalkoja käytettävissä - elämän täytyy olla todella jännää. Ostoskassien raahaaminen supermarketista raitiovaunuun ja kerrostalon kolmanteen kerrokseen pyörätuolissa istuen voittanee estejuoksun mennen tullen.
Museoon tai teatteriin menemisen innostavuutta ei varmaankaan tarvitsisi kohottaa ylimääräisillä esteillä, mutta ei sekään aina ihan mutkatonta ole. Aina esteet eivät edes ole fyysisiä aitoja ja portaikkoja; ne voivat olla myös niitä sääntöjä, joita peliin osallistuvalle asetetaan - ei saa juosta, ei saa koskea - tai odotuksia, joita kävijältä edellytetään - pitää osata lukea, pitää olla rahaa pääsylippuun. Tosi jännäksi peli käy, jos säännöt eivät ole pelaajalle entuudestaan selvillä eikä kukaan etukäteen kerro - jos ei ole koskaan käynyt museossa eikä oikein edes tiedä miksi pitäisi.
Mestarit kentällä
Erilaisia urheilulajeja harjoitettiin suuressa mittakaavassa kesällä 2012 Lontoossa. Olympiakisat huolehtivat siitä, ettei kellään olisi esteitä päästä seuraamaan mestareiden menoa joko paikan päälle tai vaikka netissä. Kisojen saavutettavuusarsenaali oli vaikuttava. En tiedä miten kaikki lopulta toimi paikan päällä, mutta saavutettavuuteen tähtääminen oli näkyvää ja hyvin artikuloitua, tietoa osallistumisesta ja palveluista oli runsaasti, ja mm. nettisivujen ylälaidasta löytyy liki kymmenen erilaista vaihtoehtoista luku- tai näyttötapaa. Briteissä nämä hommat osataan.
Julkinen museolaitos puolestaan perustuu ajatukselle, että kaikkien tulisi päästä ihailemaan taiteen huippuja. Huipun käsite taiteessa tosin on paljon hankalammin määriteltävissä kuin urheilussa, mutta jonkinlainen yhteisymmärrys on asiantuntijoiden kesken muodostunut siitä, mikä on hyvän taiteen kaanon - joskin sen sisältö toki koko ajan on kiistelty ja koko käsite kyseenalaistettu moneen kertaan. Näitä mestariteoksia kuitenkin museoissa vaalitaan. Kisojen ilmentämä saavutettavuuden henki pätee myös brittiläisiin kulttuurilaitoksiin: erilaiset kävijät on huomioitu, nettisivuilta löytyy yleensä hyvin tietoa ja sitä saa monessa muodossa.
Katsomosta kentälle
Tätä taiteen levittämistä ja jakamista kutsuttiin 1970-luvulla kulttuurin demokratisoinniksi; kaikilla pitää olla oikeus nauttia hyvästä taiteesta. Urheilu on kuitenkin muutakin kuin penkkiurheilua ja kulttuuri muutakin kuin museoissa käymistä. Sitä pitää päästä myös tekemään - mutta ei millä tahansa ehdoilla.
Jos pelin säännöt on jo ennalta asetettu, kaikki eivät halua peliin mukaan. Jos sokea haluaa pelata jalkapalloa tai jalaton lentopalloa, pitää tehdä uudet säännöt. Niinpä paralympialaisissa pelataan näkövammaisten jalkapalloa ja istumalentopalloa ja kahdeksaatoista muuta lajia, joiden säännöt on laadittu pelaajien mukaan, eikä niin että pelaajat on valittu muiden tekemien sääntöjen mukaan.
Myös taiteen puolella on vaadittu uusia sääntöjä ja keskustelua siitä, kuka taiteen kaanoneita ja arvoja oikein määrittää. Kulttuurin demokratisointia alettiin syyttää holhoavasta asenteesta: se on yksisuuntaista, von oben, kohtelee ihmisiä alaikäisinä ja lähtee ajatuksesta että näiltä puuttuu jotain ja päättää näiden puolesta mitä he tarvitsevat. Yhtäläisyys vammaisuuden lääketieteelliseen määritelmään on ilmeinen (ihmisessä on vika tai puute, jota yritetään korjata).
Kulttuuridemokratia puolestaan korostaa ihmisten omaa toimintaa kasvatuksen kohteena olemisen sijaan; oikean taiteen sääntöjä ei voi ennalta lyödä lukkoon, ne muuttuvat ja niistä käydään jatkuvasti neuvotteluja. (Vrt. vammaisuuden sosiaalinen määritelmä: kyse on ihmisen ja ympäristön suhteesta.) Vammaisen ihmisen, maahanmuuttajan, köyhän jne. arki on usein pelaamista muiden ehdoilla.
Osallisuus, ei pelkästään saavutettavuus, syntyy siitä, että ihmiset ovat mukana tuottajina, päättäjinä, sääntöjen luojina - ei ainoastaan vastaanottajina ja kuluttajina. Joskus on kiva seurata muiden peliä ja joskus pitää luoda oma peli ja vaatia pääsyä samalle stadionille.
