Kaisa Viitanen: Karkotukset – ketä kiinnostaa?

Monella suomalaisella ei ole ainuttakaan EU:n ulkopuolelta tullutta kaveria tai kollegaa. Uutiset suoltavat kriisejä, epäoikeudenmukaisuutta ja uhkia. Kirjojen myynti laskee. Ihmiset valittavat arkensa kiirettä. Miten ihmeessä tällaisena aikana suomalaiset saisi kiinnostumaan siitä, että EU-maat pakottavat joka vuosi Jyväskylän verran ihmisiä vastentahtoisesti lähtemään?

Kun on viisi vuotta penkonut pakkohäätöjä ja matkustanut karkotettujen perässä eri puolille maailmaa, aihe tuntuu polttavan tärkeältä ja toivon kaikkien muidenkin tajuavan tällaisen ilmiön olemassaolon. 

Meillä valokuvaaja Katja Tähjän kanssa kaikki alkoi sattumasta. Kahdeksan vuotta sitten aloimme ihmetellä minkälaista on elää Euroopassa ilman oleskelulupaa.

Kuva: Laura Oja

Karkotetut-kirjan taustaa 

Kiersimme Suomessa, Ruotsissa, Britanniassa, Hollannissa, Belgiassa, Espanjassa ja Kreikassa tutustumassa paperittomien ihmisten arkeen. Karkotetut-kirjaa tehdessä opimme, että oleskelulupa on vaikea saada, mutta helppo menettää. Tajusimme myös, että kuten meissä EU-passin saaneissa, myös paperittomissa on hyvin monenlaisia ihmisiä. 

On turisteja, jotka jäivät tänne viisumin umpeuduttua. On sotaa pakoon lähteneitä ihmisiä, joille Eurooppa ei myöntänyt turvapaikkaa. Ja on henkilöitä, jotka aikaisemmin elivät oleskelulupa taskussaan, mutta elämäntilanteet muuttuvat: työ voi loppua, avioliitto päättyä ja opinnot keskeytyä, ja luvan voi menettää. Monella oli Euroopassa jo arki: työ, läheiset – ja uudet juuret – eivät he halunneetkaan enää palata lähtömaahansa.

Moni paperittomista on koditon ja köyhä, toisilla on koti ja aina ruokaa pöydässä. Jotkut osaavat hädin tuskin lukea, toiset ovat valmistuneet yliopistosta. He tulevat erilaisista oloista, sodan keskeltä ja nousevista talouksista, mutta kaikkia meidän tapaamiamme henkilöitä yhdisti jatkuva kiinnijäämisen ja maastakarkotuksen pelko. 

Raja-aidat aiheuttavat lisää ongelmia

Ensimmäinen kirjamme oli Paperittomat (2010, HS). Sen jälkeen halusimme tietää mitä karkotetuille tapahtuu. Mikä on se suurin pelko, jonka paperiton haluaa välttää? 

Tänään 1.9.2016 ilmestyi toinen kirjamme, Karkotetut (Kustantamo S&S ). Tässäkin kirjassa on siirtolaisten tarinoita seitsemästä maasta: Ugandasta, Ghanasta, Filippiineiltä, Irakista, Kosovosta, Turkista ja Itävallasta.

Ugandassa tapasimme pelokkaita seksuaalivähemmistöjen edustajia, joiden vainoamista tai vainoamisen uhkaa Eurooppa ei ollut ymmärtänyt. Irakissa Ruotsista palautettu perhe kielsi Ruotsissa syntyneitä lapsia puhumasta ruotsia, ettei kukaan voisi arvata heidän taustaansa. 

Turkkiin palautettu afgaaniperhe etsi jo kuumeisesti uutta salakuljettajaa, joka toisi heidät uudelleen Välimeren yli. 

Opimme, että laillisia reittejä Eurooppaan on koko ajan vähemmän. Edes pakolaiset eivät enää pysty saamaan perheenjäseniään luokseen. Eurooppa panostaa koko ajan enemmän rahaa ulkorajojen vartioimiseen, mutta karkotukset ovat maahantulon hallinnan ylivoimaisesti suurin kulu. Unionin ulkopuolisista ihmisistä on tullut uhka, jota yritetään torjua kaikin tavoin. 

Samaan aikaan taloustieteilijät esittävät laskelmiaan siirtolaisten positiivisista vaikutuksista talouteen. Pakolaisiin satsattu euro palaa viidessä vuodessa melkein kahtena eurona takaisin valtion varoiksi, jos ihminen kotoutuu ja pääsee osaksi yhteiskuntaa. Ei ihmisiä tarvitse pelätä. Siirtolaisuutta on aina ollut, ihmiset vaihtavat maisemaa ja sopeutuvat. Mitä järkeä tässä teollisuuden alaksi muuttuneessa karkotuskarusellissa oikein on? Kuka siitä hyötyy? Ainakin salakuljettajat ja säilöönottokeskuksiin palkatut eurooppalaiset työntekijät.

Kuva Karkotetut-kirjasta. Katja Tähjä

Karkotetut on paitsi kirja myös joukko tapahtumia 

Minusta alkoi tuntua, ettei yksi tietokirja sittenkään riitä. Jos haluamme koskettaa ja vaikuttaa, aiheen pitää näkyä laajemmin. Aktivisti, koululainen ja tutkija innostuvat eri asioista. Omaa tai perheenjäsenensä karkotusta pelkäävä ihminen tarvitsee toisenlaista tietoa kuin valtakunnan päättäjä.

Tästä pitää tulla valtakunnan puheenaihe, joka herättää ihmiset vanhentuneista ja väärään tietoon perustuvista mielikuvista. Tarvitaan samastumisen kykyä, tarvitaan empatiaa, mutta myös kriittistä ajattelua ja talouslaskelmien ymmärrystä.

Kutsuimme työryhmään lisää väkeä: teatterintekijä Elina Izarran, tutkija Niina Vuolajärven, graafikko Anne-Mari Ahosen ja aktivisti-tutkija Aino Korvensyrjän.

Syyskuun alussa käynnistämme Helsingissä aivan uudenlaisen Karkotetut-kaupunkitapahtuman. 

Ensin julkaisemme Karkotetut-tietokirjan (Kustantamo S&S) ja avaamme HAM-Kulmassa Tennispalatsissa näyttelyn, jossa voi kuunnella karkotettujen kertomuksia, katsoa kuvia ja osallistua teemakeskusteluihin. 

Tieteiden talossa on 6.–7.9. asiantuntijaseminaari,  jossa alan kotimaiset ja ulkomaiset siirtolaisuustutkijat pääsevät ääneen. Kansallisteatterin Lavaklubilla on 7.9. englanninkielinen klubi, jossa ulkomailta saapuvat aktivistit jakavat oppejaan. Syvempää aktivismiosaamista kaipaaville tarjoamme seuraavana päivänä työpajoja. 

Alkuvuodesta valmistuu Elina Izarran käsikirjoittama ja ohjaama dokumentaristinen näytelmä, joka saa ensi-iltansa Porissa.

Medialle olemme järjestäneet erilaisia haastateltavia yksinoikeudella, joten toivomme että syyskuussa arjen keskellä suomalaiset havahtuisivat kysymään, miksi kaikki puhuvat karkotuksista, ja ennen kaikkea mistä niissä oikein on kysymys.

Kaisa Viitanen

Kaisa Viitanen on helsinkiläinen toimittaja, joka asui vuorotteluvapaalla Amsterdamissa ja päätyi vapaaehtoiseksi paperittomia siirtolaisia auttavaan järjestöön. 

Kuva: Katja Tähjä (vas.) ja Kaisa Viitanen. Teemu Kuusimurto