Ohita navigaatio

Yksinäisyys: Kokemusasiantuntijan päänavaus

Tällä sivulla voit kuunnella Juha Karttimon tarinan. Karttimo on Rovaniemen Kehittäjäkoplan kokemusasiantuntija. Rovaniemellä teemana oli yksinäisyys.

Kokemusasiantuntijan päänavaus [MP3]

Käsikirjoitus, äänitys, musiikki ja editointi: Juha Karttimo

Äänitteen sisältö tekstinä

Tämä on kokemusasiantuntijan puheenvuoro.

Kun kuulin, että tässä hankkeessa meidän aiheenamme oli yksinäisyys, niin mieleeni tuli ensimmäisenä se, että sitä voi olla yksin olematta yksinäinen ja sitten taas voi olla ihmisten ympäröimänä ja tuntea itsensä todella yksinäiseksi.

Minun kokemukseni yksinäisyydestä liittyy vahvasti sairastumiseen, ahdistuneisuuteen ja masennukseen. Mutta samalla yksinäisyys liittyy myös siihen, miten ihminen vähitellen vetäytyy muista ihmisistä.

Minun kohdallani se tapahtui niin hitaasti, etten oikeastaan itse huomannut sitä.

Sillä yksinäisyys voi hiipiä elämään niin vähitellen, ettei ihminen itse enää näe sitä, mitä hänelle tapahtuu.


Minun yksinäisyyteni tuli elämääni vaivihkaa.

Kaikki alkoi opiskeluaikoina loppuunpalamisen, unettomuuden, ahdistuneisuuden ja masennuksen kautta.

Minulla oli jo lapsesta asti ollut vaikeuksia keskittymisen kanssa. Koulu oli minulle vaikeaa ja työlästä. Joissakin asioissa olin hyvä, erityisesti luovissa aineissa, mutta toisissa olin todella huono.

Minulla oli kuitenkin erittäin korkea velvollisuudentunto ja korkeat tavoitteet.

Ja kun en saavuttanut niitä tavoitteita, joita olin itselleni asettanut, aloin vähitellen ajatella, että minussa on jotain vialla.

Vasta vuosikymmeniä myöhemmin minulla diagnosoitiin ADHD.

Diagnoosi oli toisaalta valtava helpotus. Yhtäkkiä monet asiat elämässäni saivat selityksen.

Mutta samalla diagnoosi herätti minussa myös katkeruutta.

Ajattelin, että miksi tämän asian selvittämiseen meni näin kauan?

Miksi minun piti rämpiä vuosikymmeniä vaikeuksieni kanssa ennen kuin kukaan huomasi, mistä ne voisivat johtua?

Olin koko elämäni ajan ajatellut, että olen vain huono keskittymään, huono opiskelemaan tai jotenkin huonompi kuin muut.

Todellisuudessa minulla oli ollut vaikeuksia, joille en itse sillä osaamisella, joka mulla silloin oli, voinut tehdä mitään.

Ja kun itsetunnon ongelmat jatkuvat pitkään niistä kehkeytyy usein masennus, ja kun keho on yliviritetty niin kaupan päälle tuli unettomuus ja ahdistuneisuus, ja sitä myötä elämä muuttui hiljalleen selviytymiseksi.


Opiskelin yliopistossa, mutta opinnot olivat minulle todella vaikeita.

Minulle oli esimerkiksi todella hankalaa tehdä luentomuistiinpanoja. Saatoin aloittaa lauseen kirjoittamisen ja unohtaa samalla, mitä olin kirjoittamassa.

Muut opiskelijat näyttivät selviytyvän asioista aivan normaalisti.

Minä en.

Aloin pelätä luennoille menemistä.

Ja kun ihminen alkaa pelätä tilanteita, hän alkaa aika helposti myös vältellä niitä.

Aika nopeasti mentiin tilanteeseen, että en juuri käynyt sitten luennoilla ja se teki sitten opiskelusta mahdotonta.

Ja kun opinnoista ei tullut mitään, niin päätin muuttaa Helsinkiin ja keksiä jotain muuta tekemistä.


Pääsin opiskelemaan metrojunankuljettajaksi ja työ sopi minulle monella tavalla hyvin ja pärjäsin siinä erinomaisesti.

Mutta samaan aikaan minulla oli masennusta, unettomuutta ja yhä voimakkaampaa ahdistuneisuutta.

Myös sosiaalisten tilanteiden pelko alkoi vaikeuttaa elämääni.

Ystävien tapaaminen alkoi tuntua raskaalta ja aloin käyttää työkiireitä tekosyynä, jotta minun ei tarvitsisi nähdä kavereita.

Tauoilla vetäydyin pukuhuoneeseen tai vessaan, koska siellä sain olla rauhassa.

Jos piti nähdä kavereita, niin näin heitä mieluusti jossain baarissa, jossa saattoi ottaa pari rohkaisuryyppyä, että jännitys laukeaisi, mutta tajusin sen heti, että tämä ei ole mikään pitkän tähtäimen ratkaisu tähän ongelmaan, mutta se oli hätäapu sosiaaliseen jännittämiseen.

Myöhemmin minulle määrättiin rauhoittavat lääkkeet lieventämään jännitystä ja ahdistusta, ne toimivat todella hyvin, mutta nekin ovat vain tekohengitystä oireisiin, mutta eivät ratkaisu itse ongelmaan.

Lisäksi rauhoittavat ovat helposti addiktoivia lääkkeitä ja niitä ei saisi käyttää kovin pitkiä aikoja säännöllisesti.


Ja voitaisiin sanoa, että

Ihmisen eristäytyminen muista ei aina ole sitä, että hän haluaa olla yksin.

Vaan hän voi eristäytyä siksi, että ihmisten kohtaaminen tuntuu liian raskaalta.

Yksin oleminen voi silloin tuntua helpotukselta.

Ei tarvitse jännittää.

Ei tarvitse selittää.

Ei tarvitse pelätä, mitä muut ajattelevat.

Saa olla vain rauhassa.


Minun elämässäni eristäytyminen jatkui vuosia.

Muutin Rovaniemelle takaisin ja tarkoitukseni oli alkaa taas opiskelemaan.

Mutta ongelmat jatkuivat.

Masennus paheni.

Ahdistus paheni.

Unettomuus jatkui.

Ja samalla sosiaalinen elämäni kutistui.

En pitänyt juuri kehenkään yhteyttä.

Jos joku soitti, en vastannut.

Ystäville saatoin sanoa, että olen kiireinen.

Todellisuudessa en vain pystynyt kohtaamaan ihmisiä.

Ja tässä kohtaa minulle tapahtui jotain, mitä pidän yksinäisyyden kannalta erittäin tärkeänä.

Minä en kokenut, että olin yksinäinen, sillä halusin olla yksin.

Se tuntui turvalliselta.

Se tuntui rauhalliselta.

Olin niin syvällä omassa tilanteessani, etten enää nähnyt sitä ulkopuolelta.

Vasta myöhemmin tajusin, kuinka pitkälle eristäytymiseni oli mennyt.

Olin ollut vuosia tilanteessa, jossa ystävien tapaaminen oli muuttunut poikkeukseksi.

Pahimmillaan saattoi kulua kuukausia niin, että ainoa ihminen, jonka näin, oli kaupan kassa.

Ja sitten tapahtui jotakin, joka kertoo mielestäni aika paljon siitä, kuinka näkymätöntä yksinäisyys voi joskus olla.

Eräs ystäväni oli niin huolissaan minusta, että hän soitti poliisit tarkistamaan, olenko edes hengissä.

Kuulin poliisien hakkaavan ovea.

He huusivat nimeäni.

Mutta minä en avannut ovea.

En siksi, että olisin halunnut pelotella ketään.

En siksi, että olisin halunnut olla hankala.

Vaan siksi, että olin niin huonossa kunnossa, että jopa oven avaaminen ja ihmisten kohtaaminen tuntui ylivoimaiselta.

Lopulta poliisit tulivat sisään yleisavaimella ja löysivät minut sängystä peittojen alta.

Kun he kysyivät, miksi en ollut avannut ovea, sanoin, että olin nukkunut enkä ollut kuullut.

Ja kun he kysyivät, onko kaikki hyvin, sanoin:

"Kaikki on hyvin."

Nyt jälkeenpäin ajateltuna tuo tilanne tuntuu aivan epätodelliselta, mutta silloin se oli minun todellisuuttani.

Lopulta päädyin psykiatriselle osastolle.

Ja siellä tapahtui jotakin hyvin merkittävää.

Ensimmäisinä päivinä olin omassa huoneessani.

En halunnut olla muiden potilaiden kanssa tekemisissä.

En pystynyt syömään muiden seurassa.

En oikeastaan tiennyt, miten minun olisi pitänyt toimia.

Sitten vähitellen pakotin itseni menemään televisiohuoneeseen, missä oli muita ihmisiä.

Minun ei tarvinnut puhua.

Ja vähitellen tutustuin kolmeen ihmiseen.

Heillä oli samanlaisia kokemuksia kuin minulla.

Samanlaisia pelkoja.

Samanlaisia vaikeuksia.

Samanlaisia tunteita.

Ja sitten he pyysivät minut lounaalle.

Minä kerroin heille, että olin syönyt vuosikausia yksin.

He sanoivat, että heillä oli ollut samanlaisia kokemuksia ja päätin pakottaa itseni menemään heidän kanssaan syömään.

Ja muistan edelleen sen tilanteen.

Ruokana oli kasviskeittoa.

Minun käteni tärisivät niin paljon, että keitto ei pysynyt lusikassa, vaan sitä räiskyi ympäriinsä.

Mutta kukaan ei välittänyt siitä.

Kukaan ei nauranut.

Kukaan ei arvostellut.

Minä sain olla siinä sellaisena kuin olin.

Ja vähitellen tapahtui jotakin.

Aloin tottua taas ihmisiin.

Se oli minulle ensimmäinen konkreettinen kokemus siitä, kuinka voimakas vertaistuki voi olla.

Nuo ihmiset eivät parantaneet minua.

He eivät antaneet minulle mitään erityistä hoitoa.

He eivät ratkaisseet ongelmiani.

He vain olivat siinä.

Ja he ymmärsivät.

Minun ei tarvinnut selittää kaikkea alusta asti.

He tiesivät, miltä tuntuu, kun ihmisten kohtaaminen pelottaa.

He tiesivät, miltä tuntuu olla masentunut.

He tiesivät, miltä tuntuu, kun tavallinen lounas muiden ihmisten kanssa voi olla valtava ponnistus.

Ja se oli minulle erittäin tärkeää.

Tulin nähdyksi omana itsenäni.


Myöhemmin aloitin terapian.

Siinä vaiheessa olin edelleen hyvin masentunut ja sosiaalisesti eristäytynyt.

Tapasin ystäviäni edelleen hyvin vähän.

Mutta terapeuttiani tapasin säännöllisesti.

Ja se oli minulle tärkeä henkireikä.

Sain puhua asioista, joita en pystynyt puhumaan muille.

Ja tässä kohtaa opin myös jotakin tärkeää yksinäisyydestä.

Voi olla fyysisesti yksin ilman, että kokee olevansa yksinäinen.

Minä olin hyvin paljon yksin, mutta terapian ansiosta minulla oli kuitenkin yhteys toiseen ihmiseen.

Minut kuultiin.

Minua kuunneltiin.

Ja minulla oli paikka, jossa pystyin kertomaan, mitä minulle kuuluu.


Yksi tärkeä asia minun toipumisessani oli taide.

Olin aina ollut kiinnostunut musiikista.

Ja kun olin pahimmillani, niin en voinut edes kuunnella musiikkia.

Ajattelin, että jos joskus vielä soitan, niin sen pitää olla rytmitöntä ja ilman melodiaa, toisin sanoen siis melua.

Sen musiikin pitäisi olla niin karmeaa kuin minun oloni olisi,

Sen pitäisi olla sellaista kuin minun mieleni maisema on.

Sen pitäisi olla kaaosta, jossa ei ole enää mitään sääntöjä.

Sen pitäisi olla suoraa kuin tuskanhuuto.

Kerroin tästä eräälle kaverilleni ja hän innostui ideasta.

Aloimme käydä treenikämpällä pari kertaa kuukaudessa.

Ja soitimme sitä outoa musiikkia.

Siinä oli jotakin valtavan vapauttavaa.

Musiikissa ei voinut tehdä virheitä, koska ei ollut mitään sääntöjä.

Kukaan ei arvostellut.

Kukaan ei sanonut, että tämä on väärin.

Se oli täydellistä juuri sellaisena kuin se oli.

Ja parhaimmillaan taide voi mielestäni olla juuri tällaista.

Se voi olla paikka, jossa ihminen saa olla olemassa ilman, että hänen tarvitsee suorittaa.

Minulle kirjoittaminen oli toinen tärkeä asia.

Olin kirjeenvaihdossa ystäväni kanssa, jolle pystyin kirjoittamaan siitä, mitä tunsin pään sisällä ja tällä ystävälläni oli kanssa masennus, joten siinä kaksi masentunutta sitten kirjoitteli toisilleen tunteista.

Se oli aika synkkää dialogia, mutta jälkikäteen luettuna se ei ollut niin kauheaa, kuin se tilanne itsessään, kun niitä kirjoitti.

Siinä tekstissä oli kuitenkin ihan järkeä, vaikka se tuska oli jäätävää siinä hetkessä. Jokaisessa sanassa oli niin paljon tuskaa, että ne melkein kiljuivat päin näköä.

Minulle kirjoittaminen on erilainen kommunikaation muoto kuin puhuminen.

Minulle kirjoittaminen on helpompaa kuin puhuminen ja pystyn helpommin sanomaan vaikeita asioita kuin kasvotusten.

Ja oli tosi tärkeää ja vapauttavaa jäsentää omia tunteitaan jollekin ihmiselle, joka luki ne sanat ja vastasi niihin.

Meidän ei tarvinnut nähdä tai olla sosiaalisia tai katsoa silmästä silmään, vaan siinä prosessissa oli sen kauneus – dialogi – se oli se yhteys.


Nykyään tapaan kavereita miltei viikoittain, vaikka edelleenkin viihdyn omissa oloissani.

On tosi mukavaa nähdä kavereita ja tiedostan täysin, että tarvitsen muita ihmisiä.

Olen edelleenkin todella huono vastaamaan puhelimeen, mutta pidän yhteyttä miltei päivittäin WhatsApissa ja Facebookissa, ja koen, että se on minulle se ominaisin tapa sitten kasvotusten tapahtuvan kohtaamisen

Tykkään silti enemmän kirjoittaa, koska siinä saa miettiä, että mitä sanoo.

Ja tästä päästäänkin johonkin olennaiseen eli siihen, että se, että viihtyy yksin ei ole sama asia kuin yksinäisyys!

Minä tarvitsen omaa aikaa, mutta minä tarvitsen myös yhteyden toisiin ihmisiin.

On mukava tietää, että jossakin on ystäviä, jotka tykkäävät minusta ja haluavat kuulla minusta, kuten minä heistä.


Kun mietin omaa yksinäisyyttäni jälkeenpäin, ajattelen sitä vähän kuin metsänä.

Kun olin pahimmillani, olin niin syvällä metsässä, etten nähnyt enää metsää puilta.

En kyennyt näkemään sitä eristyneisyyden vakavuutta itse, vaan elin omassa kuplassa, jossa oli hädin tuskin muita ihmisiä.

Tajusin, että menetän ystäviä tällä tavalla, vaikka en halunnut sitä, niin olin voimaton.

Tulin sokeaksi omalle toiminnalleni ja eksyin itseeni.

Ja tarvitsin muita ihmisiä taluttamaan minut ulos siitä metsästä, mihin olin eksynyt.

Ja sieltä metsästä oli vaikea löytää ulos.

Ja en olisi löytänyt takaisin ilman muita ihmisiä.

Ystäviä.

Terapeuttia.

Lääkäriä.

Sosiaalityöntekijöitä.

Vertaistukea.

Taiteilijoita.

Tai vain jotain ihmistä, joka pysähtyy ja kysyy:

"Mitäs sinulle oikeasti kuuluu?"

Ja ehkä kaikkein tärkeintä on se, että hän jää kuuntelemaan vastausta.


Jos minun pitäisi oman kokemukseni perusteella antaa muutama ajatus siitä, miten yksinäisyyttä voisi ehkäistä tai lievittää, nostaisin esiin muutaman asian.

Ensimmäisenä on vertaistuki.

Minulle se oli erittäin tärkeää.

Vertaistuki voi olla sitä, että kohtaa ihmisiä, joilla on samanlaisia kokemuksia.

Ei tarvitse selittää kaikkea alusta alkaen.

Toinen ihminen voi ymmärtää jo puolikkaasta sanasta, että mistä on kyse.

Siksi järjestöjen matalan kynnyksen kohtaamispaikat ja ryhmät ovat mielestäni tärkeitä.

Niihin pitäisi olla helppo tulla.

Eikä ihmisen pitäisi joutua ensin olemaan hyväkuntoinen voidakseen osallistua.

Toinen asia on harrastaminen ja taide.

Taiteen tekemisen ei tarvitse olla hienoa.

Musiikin ei tarvitse olla täydellistä.

Kirjoituksen ei tarvitse olla hyvä.

Kuvan ei tarvitse olla kaunis.

Taiteessa voi olla mahdollisuus olla mukana ilman suorittamista.

Ja taiteilijoille sanoisin ehkä erityisesti tämän:

Teillä voi olla mahdollisuus rakentaa paikkoja, joissa ihminen voi kohdata toisia ihmisiä ilman, että hänen tarvitsee ensin osata olla sosiaalinen.

Joskus yhteys voi syntyä tekemisen kautta.

Ei tarvitse istua vastakkain ja kysyä:

"Mitä kuuluu?"

Voi vaikka maalata.

Soittaa.

Kirjoittaa.

Rakentaa.

Kuvata.

Laulaa.

Tanssia.

Tai tehdä jotain aivan muuta.

Ja yhtäkkiä ollaan yhdessä.

Kolmas asia on vapaaehtoistoiminta.

Siinä ei tarvitse mennä paikalle pelkästään siksi, että menisi etsimään kavereita.

Vaan mennään tekemään jotakin.

Autetaan muita.

Tehdään jotain tärkeää.

Ja samalla tavataan ihmisiä.

Yhteisö voi syntyä sivutuotteena.

Neljäs asia on ammattilaisten kohtaaminen.

Minun elämässäni ammattilaisilla oli valtavan tärkeä merkitys.

Kaikki kohtaamiset eivät onnistuneet.

Aina minua ei kuultu.

Joskus minulle sanottiin asioita, jotka tuntuivat jälkikäteen todella ikäviltä.

Mutta silti ammattilaisten merkitys oli suuri.

Ilman apua en olisi selvinnyt.

Terapia, lääkitys ja tutkimukset olivat minulle tärkeitä.

Mutta yhtä tärkeää oli se, että joku ihminen kohtasi minut.

Ja tähän liittyy yksi asia, jonka haluaisin sanoa erityisesti sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille.

Jokainen kohtaaminen, jossa kuulet toisen ihmisen, on todella merkityksellinen.

Joskus ei voi ratkaista ihmisen ongelmaa, jos ei ole resursseja, aikaa tai sopivaa palvelua.

Ja edes ammattilainen ei voi tehdä toisen puolesta asioita, vaan siihen pitää olla omasta puolesta halua.

Mutta aina voi kuunnella ja kuulla toisen ihmisen vakavasti, ja sillä voi olla ratkaiseva merkitys.

Minä ainakin muistan ne kerrat ja ihmiset, jotka eivät kuulleet minua ja muistan sen epätoivon ja paniikin, mikä tuli siitä, kun yritti hädissään kertoa jotain, mitä ei kuultu.

Mutta muistan myös ne kerrat ja ihmiset, jotka kuulivat minua ja ne ovat ainutlaatuisen tärkeitä asioita.

Molemmat ovat jättäneet vahvan muistijäljen.


Minun yksinäisyyteni johtui lopulta siitä, että sairastumiseni eristi minut muusta sosiaalisesta elämästä.

Ystävien määrä väheni, mutta samalla jyvät erottuivat akanoista ja kaikista tärkeimmät ihmiset jäivät.


Ajattelin myös, että en halua kuormittaa ystäviäni ongelmillani.

Ja ajattelin, että minun ongelmani ovat liian suuria ja raskaita.

Ajattelin, etteivät muut ymmärtäisi, koska masennukseen liittyy niin paljon asioita, jotka ovat ristiriitaisia.

Ja samalla eristäydyin yhä enemmän.

Helposti yksinäisyydessä käy niin, että alkaa uskoa siihen, että ei tarvitse enää ketään ja se on harhaa, sillä jokainen tarvitsee jotain toista ihmistä.

Minä pääsin lopulta eteenpäin.

En siksi, että yksi asia olisi ratkaissut kaiken.

Vaan parantuminen koostui monista asioista:

Sain apua ammattilaisilta.

Sain terapiaa ja lääkehoitoa.

Sain vertaistukea.

Sain apua ystäviltä.

Sain apua musiikista ja kirjoittamisesta.

Ennen kaikkea minua auttoi se, että yhteys muihin ihmisiin alkoi vähitellen palautua.

Se ei tapahtunut hetkessä, vaan pikkuhiljaa asia kerrallaan.


Ja jos minun pitäisi tiivistää koko tämä puhe yhteen ajatukseen, se olisi tämä:

Yksinäisyys ei näy päällepäin.

Yksinäinen voi olla kuka tahansa meistä.

Yksinäisyys voi verhoutua kiireeseen, jossa ei kerkeä tapaamaan ketään.

Yksinäinen voi perua tapaamisia, koska sosiaaliset tilanteet pelottavat.

Yksinäinen voi olla vastaamatta puhelimeen samasta syystä.

Yksinäinen voi sanoa viihtyvänsä yksin, koska ei halua, että kukaan saa selville, että on yksinäinen.

Siksi ehkä tärkeintä, mitä toinen ihminen voi tehdä, on pitää yhteyttä jollain tavalla, mutta ei pakolla ja painostamisella.

Toinen voi kysyä somessa kuulumisia,

lähettää tekstarin,

mutta siten, että on aidosti läsnä ja haluaa kuunnella mitä toisella ihmisellä on sanottavaa.

Minä pääsin pois metsästä, jonne olin eksynyt ja jos minä pääsin, niin ihan varmasti muutkin voivat päästä.

Yksinäisyyden ehkäisy voi olla ihan pieni sana tai teko.

Se voi olla yksi ihminen tai yksi ryhmä, johon voi kuulua.

Se voi olla yksi asia, joka on helppo tehdä yhdessä.

Se voi olla yksi ihminen, jolle voi kirjoittaa.

Se voi olla yksi ihminen, jonka kanssa voi soitella.

Se voi olla vain yksi ihminen, joka on läsnä ja kuulee sinut.

 
Siirry sivun alkuun
  • jaa: Facebook
  • jaa: Twitter
  • jaa: Linkedin
 
▲