Ohita navigaatio

5.6.2019

Mustavalkoisessa kuvassa kaksi nuorta nojaa toisiinsa.
Kuva: Tuija Lindström: Jonas & Jussi, 1982 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma.

Queer/Crip -teemaopastuksista – kysymistä ja vastaamasta kieltäytymistä

Miten museot voivat osallistua Sateenkaarihistoriakuukauteen? Miten queer ja crip toimivat rinnan ja suhteessa toisiinsa? Miten purkaa perinteinen opastustilanne ja tunnustaa välttämätön epävarmuus? Miten suunnitella suunnittelematonta?

Suomen ensimmäinen Seta ry:n ja Kulttuuria kaikille -palvelun tuottama Sateenkaarihistoriakuukausi järjestettiin 20.10. - 20.11.2018. Muistiorganisaatioita ympäri Suomen kutsuttiin mukaan osallistumaan tapahtumaan nostamalla esiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa ja tuottamalla sisältöjä siihen liittyen.

Suomen valokuvataiteen museo osallistui Sateenkaarihistoriakuukauden ohjelmaan toteuttamamme Queer/Crip -teemaopastuksen kautta. Toimimme molemmat Helsingin Kaapelitehtaalla sijaitsevan museon taidepedagogeina, ja museo lähestyi meitä Sateenkaarihistoriakuukauden ohjelman suunnittelun ja toteutukseen liittyen. Yhteistyön innoittajana oli kesäkuussa 2018 julkaistu Feminism and Queer in Art Education -kirja, johon kirjoitimme molemmat kevään aikana artikkelit omista näkökulmistamme ja lähtökohdistamme taiteen ja kuvataidekasvatuksen kontekstissa: toisella päämielenkiinnonkohteena queer-pedagogiikka ja -teoria, toisella kriittisen vammaistutkimuksen, sairauden ja nykytaiteen risteyskohdat.

Museo toivoi meiltä Sateenkaarihistoriakuukauden ajaksi yleisöopastuskokonaisuutta, jossa queer-näkökulma nousisi esiin. Heinäkuussa 2018 Tokoinrannassa käydyn pitkän keskustelun jälkeen me taidepedagogit tulimme intuitiivisesti siihen lopputulokseen, että  a) nämä opastukset tulevat haastamaan perinteisen opastuksen rakennetta ja b) että nämä opastukset tulee opastaa dialogissa. Nämä kaksi ajatusta toimivat suuntaviivoina, joiden avulla jalostui ensimmäinen Queer/Crip -teemaopastus J. H. Engströmin näyttelyyn Härifrån.

Pähkinänkuoressa teemaopastukset olivat 90 minuutin mittaisia tuokioita, jotka alkoivat esittäytymisellä ja tilanteen turvallisuuteen pyrkivällä keskustelulla. Me oppaat kerroimme, miksi tuomme juuri valitsemiamme näkökulmia esiin ja osallistujat saattoivat kertoa, mitä odotuksia heillä oli opastuksen suhteen. Kävimme läpi turvallisempaan kanssakäymiseen liittyvät säännöt. Olimme rajanneet näyttelystä kierroksen keston puitteissa kolme teoskokonaisuutta, joiden äärellä syvennyimme kuviin ja keskusteluun. Näiden kolmen keskustelun aikana keskityimme tarkastelemaan kolmea vaikutusvaltaista normia: sukupuolinormia, toimintakykynormia sekä ihmiskeskeisyyden normia. Loppuun varasimme aikaa yleisemmälle keskustelulle ja tarjosimme mahdollisuuden avata keskustelu myös kirjoittamalla kysymyksen tai kommentin nimettömänä paperille. Kierroksen päätteeksi pyysimme palautetta joko paperilomakkeella tai vapaasti täytettävällä sähköisellä lomakkeella. Keskimäärin opastuksille osallistui 10-20 hengen ryhmiä.

Teemaopastukset osoittautuivat suosituiksi ja herättivät kiinnostusta. Sateenkaarihistoriakuukauden jälkeen olemme jatkaneet opastusten kehittämistä ja vetämistä myös museon muiden näyttelyiden yhteydessä. Opastusten keskiöön on noussut harjoittamamme feministinen pedagogiikka eri käytäntöineen, joista kerromme kokemuksia tässä tekstissä. Tuomme kevyellä otteella esiin sen teoreettisen viitekehyksen, jossa taidekasvatuksellinen toimintamme tapahtuu ja kuroutuu osaksi laajempaa kontekstia ja keskustelua. Vaikka tausta-ajatukset voivat olla monimutkaisia, pyrimme opastuksissamme olemaan läsnä ja puhumaan mahdollisimman saavutettavasti. Peilaamalla keräämäämme palautteeseen tarkastelemme, miten queer- ja vammaisnäkökulmien rinnakkainen ja risteävä esiin tuominen onnistuu museossa osana Sateenkaarihistoriakuukautta.

Kukaan ei ole “joko-tai” vaan “sekä-että” – katsomisesta ilmeisimmän ohi

Mikä on queer?

Queer-sanaa on vaikeaa tai mahdotonta määritellä ehdottomasti, joten valotamme omaa näkökulmaamme ja ymmärrystämme aiheesta. Queer tarkoittaa englanniksi outoa ja on aikoinaan ollut haukkumasana seksuaalisesti tai sukupuolisesti normista poikkeaville ihmisille. Myöhemmin queer-aktivistit ovat omineet sanan positiiviseen käyttöön, juhlistamaan kaikkea sitä, mikä ei ole heteronormatiivista. Sitä on myös vaikeaa kääntää suomen kielelle juuri näiden historiallisten merkitysten vuoksi. Queer siis voi olla paitsi ihmisen identiteetti myös poliittista toimintaa ja ajattelua, joiden avulla vastustetaan ja puretaan yhteiskunnassa vallitsevaa heteronormatiivisuutta. Heteronormatiivisuudella tarkoitetaan syvällä piilevää oletusta siitä, että kaikki ovat joko miehiä tai naisia ja samalla vieläpä heteroita.

Juuri queerin “outous” on olennainen osa queer-ajattelua. Queer-teoriassa voidaan ajatella, että cis-sukupuolisuuden ja heteroseksuaalisuuden määritteleminen normaaleiksi itse asiassa tunnustaa niiden ulkopuolella olevien, epänormaalina ja outoina pidettyjen asioiden olemassaolon. Muutenhan niiden normaaliutta ei tarvitsisi ollenkaan korostaa. Normin määrittely onkin itse asiassa riippuvainen juuri näistä ulkopuolelleen jäävistä oudoista asioista, vaikka niitä vältettäisiinkin normin suojelemiseksi. Tähän nojaten queerfeminismi on sellaista feminismiä, joka kyseenalaistaa sukupuolen syvällisemmin kuin perinteisemmässä naiserityisessä feminismissä. Queer voi paljastaa, että sukupuolikin on asia, joka ei vain yksinkertaisesti “ole”, vaan se tehdään ja tuotetaan tilannesidonnaisesti.

Mikä on crip?

Crip puolestaan on lyhenne ja epävirallinen muoto englannin kielen sanasta ‘cripple’. Sanaa on aiemmin käytetty haukkumasanana ja negatiivisessa merkityksessä puhuttaessa sairaista ja vammaisista ihmisistä. 1960- ja 1970-lukujen vammaisten aktivismin myötä termiä alettiin käyttää uudelleen provokatiivisesti ja jopa ironisesti. Termille ei ole suoraa suomenkielistä vastinetta eikä sen käytöstä olla yksimielisiä vammaisten yhteisön sisälläkään. Nykymerkityksessään crip on inklusiivinen eli termin voidaan katsoa kattavan kaikki vammaisuudet (eng. disabilities), fyysistä vammoista erilaisiin sairauksiin ja niin edelleen. Se on myös intersektionaalinen eli se pyrkii sisällyttämään itseensä risteävien identiteettien mahdollisuuden. Crip on siis omittu vammaisyhteisön omaan positiivisia merkityksiä korostavaan käyttöön. Termin käytön kehitystä voi löyhästi verrata queer-termin vastaavaan kehitykseen.

Ableismiksi kutsutaan systemaattista poliittista tai institutionaalista syrjintää tai yhteiskunnallisia rakenteita, asenteita tai toimintaa, joissa vammaisuus ja sairaus mielletään ei-toivottuna, vääränä tai “toisena”. Sisäistetty ableismi on ableismia, jonka vammainen tai sairas henkilö itse on sisäistänyt, ja jonka seurauksena ajattelee tai alkaa ajatella itsestään vastaavalla tavalla.

Miksi yhdessä? – Epävarmuus, dialogi ja suhteisuus

Queer- ja crip -näkökulmat ovat taustojemme, kokemustemme ja kinnostuksemme myötä välittömästi läsnä: toinen meistä on muunsukupuolinen ja toinen on sairas. Näiden kokemusten “ristiin puhuminen” ja ajatteleminen taiteen näkökulmasta on yhteisen työskentelymme lähtökohta. Tuntui luontevalta suunnitella opastus, jossa näistä näkökulmista keskusteltaisiin samassa kontekstissa. Olemme molemmat kiinnostuneita myös posthumanismista eli ihmiskeskeisen ajattelutavan purkamisesta, ja sen liittymisestä edellä mainittuihin queer- ja crip-näkökulmiin. Opastuksen keskiössä on kysymys: kuka ja mikä on ihminen? Sen sijaan, että olisimme lähteneet suoraan queerin ja cripin historiasta tai kertomaan tarinoita valokuvissa esiintyvistä henkilöistä, päätimme keskittyä siihen miten katsomme kuvia eli miten katsomme niistä asioita esiin. Minkälaista potentiaalia kuvien lukeminen queerin ja cripin näkökulmista sisältää? Minkälaista valtaa käytämme, kun katsomme?

Halusimme Queer/Crip -teemaopastuksilla haastaa queerille ja cripille ominaisesti kokonaisuuden ja täydellisyyden ihannetta myös käytännössä. Tuntui tärkeältä ottaa sisällöt osaksi opastuksen muotoa, ja tietenkin myös opastusten muoto vaikutti suoraan sisältöihin. Kieltäydyimme pitämästä opastuksia yksin. Tällä halusimme välttää yksiäänistä ja “edestä puhuttua” opastusta, jossa yhden henkilön asiantuntijuus korostuu ja puhutusta tulee yhden näkökulman sijaan yksi totuus. Halusimme tällä myös tuoda esiin epävarmuutta ja tietämättömyyttä, oppaiden välistä dialogia, neuvottelua ja suhteisuutta, jotka opastustilanteissa tuntuvat usein häivyttyvän tehokkaasti. Näin jokaisesta opastustilanteesta muodostui erilainen, täysin valmista käsikirjoitusta ei koskaan ollut.

Vaikka Sateenkaarihistoriakuukauden päätarkoituksena on nostaa ja tuoda esiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa, vammaisuuden ja sairauden ilmiöiden nostaminen näiden rinnalle tuntui tärkeältä. Vammaisten ja sairaiden historia ja kokemukset ovat edelleen suurilta osin vaiettuja ja suuren yleisön ulottumattomissa, vaikka tärkeää aktivismia ja työtä asian eteen tehdään jatkuvasti. Se, miten näkökulmat sopivat tai eivät sovi rinnakkain, tuo myös näkyväksi sen, ettei kukaan meistä ole pelkästään “joko-tai” vaan pikemminkin “sekä-että”. Lukemattomat, moninaiset identiteettimme risteävät joka tapauksessa jollain lailla.

Avoimuus ja olettamattomuus – Intersektionaalinen feminismi ja feministinen pedagogiikka

Feminismin intersektionaalinen suuntaus on “eriarvoistavien erojen feminismiä”, joka kritisoi perinteistä yhtenäisyyden ajatusta, jonka mukaan esimerkiksi kaikki naiset jakavat saman kokemuksen. Intersektionaalinen feminismi ottaa huomioon toistensa kanssa risteävät identiteetit (esimerkiksi etnisyyden, yhteiskuntaluokan, iän, sukupuolen, seksuaalisuuden, toimintakyvyn, uskonnon, vakaumuksen, kansalaisuuden ym.) ja pyrkii kaikkien henkilöiden yhdenvertaisuuteen nämä erot huomioon ottaen.

Feministinen pedagogiikka on puolestaan syntynyt kriittisen pedagogiikan kritiikistä, jonka mukaan se ei ota tarpeeksi huomioon esimerkiksi sukupuoleen tai seksuaalisuuten liittyviä eroja. Kriittisen pedagogiikan pääpainopisteenä on luokkaerot ja yhteiskuntajärjestyksen kriittinen tarkastelu ja valtauttaminen. Feministinen pedagogiikka jakaa samoja lähtökohtia, mutta sen tavoitteena on ottaa huomioon edellä mainitut risteävät identiteetit ja se, miten ne saattavat asettaa ihmisiä keskenään eriarvoiseen asemaan.

Feministisen pedagogiikan tunnuspiirteinä voidaan pitää valtauttamista, kokemusasiantuntijuuden korostamista ja kriittisen ajattelun kehittämistä. Feministisen pedagogiikan intersektionaaliset suuntaukset, kuten queer-pedagogiikka, lisäävät listaan avoimuuden sekä olettamattomuuden. Avoimuudella (eng. open-endedness) tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että opetustilanne pysyy avoinna niin, että tavoitteet ja lopputulokset selviävät vasta oppimisprosessissa. “Oikean vastauksen” tavoittelusta luovutaan. Tällöin epävarmuus ja tietämättömyys sekä niiden mukanaan tuoma epämukavuus nousevatkin tilanteen keskiöön, jossa oppiminen tapahtuu. Olettamattomuudella tarkoitetaan sitä, että opetustilanteeseen osallistujista oletetaan mahdollisimman vähän - mitään tiettyjä kokemuksia ei lähtökohtaisesti ajatella olevan olemassa tai olematta kyseisessä tilanteessa. Kenenkään ei esimerkiksi oleteta olevan nainen siksi, että hän “näyttää naiselta”, tai terve, koska hän “näyttää terveeltä”. Opastustilanne rakennetaan siis niin, että valmiista rooleista tai positioista, jotka määrittyvät valtasuhteista käsin, pyritään pääsemään eroon tai ne tuodaan läpinäkyvästi esille. Näin pyrimme olemaan lokeroimatta toisiamme pelkkien ennakko-oletusten perusteella, vaan kukin saisi olla mukana sellaisena kuin on ja sellaisena kuin haluaa olla. Siksi mukana voi olla myös sanomatta mitään, sillä emme ajattele aktiivisuuden ja osallistumisen näyttävän ihmisestä riippumatta aina tietynlaiselta - jollekulle sopivin tapa osallistua ja oppia voi olla hiljaa ja kuunnella.

Olettamatta jättäminen vaatii paljon epävarmuuden sietämistä, eikä se aina onnistukaan. Epävarmuus ja tietämättömyys ovat kehitystehtäviä, joita jokaisen pedagogin ja oppaan pitäisi harjoitella. Niin usein me ajattelemme, mitä kaikkea tärkeää täytyy muistaa sanoa ja mitä tietoa kaataa osallistujien päihin, että unohdamme olevamme vain ihmisiä muiden joukossa. Siksi suunnittelimme yhteisopastuksemme niin, että se on tarkoituksella hieman suunnittelematon. Kun uskaltaa pysyä epävarmana itse, jättää samalla tilaa muille rohkaistua ja osallistua. Tietämisen ja tietämättömyyden tasapainottelu synnyttää keskustelua ja toivottaa kunkin osallistujan panoksen tervetulleeksi. Joskus se voi tarkoittaa pitkääkin hiljaisuutta, jota pedagogin täytyy vain sietää. Lisäksi pienetkin asiat, kuten lattialle istuminen, voivat viestiä rauhallisuudesta ja vastaanottavuudesta, koska perinteisesti auktoriteettiasemassa oleva seisoo ja muut istuvat.

Miten opastaminen liittyy pedagogiikkaan? Museo-oppaiden ja taidepedagogien työ sijoittuu museopedagogiikan ja yleisötyön alueille. Opastustilanteiden roolitus ja dynamiikka ovat huomattavan samanlaisia perinteiseen luokkahuonetilanteeseen verrattuna. Asiantuntija, opas tai opettaja kertoo ja näyttää edestä mitä tehdään, opitaan ja mistä puhutaan. Tavoitteet, tilanteen rakenne ja kulku sekä mahdollinen lopputulos ovat näennäisesti tiedossa ainoastaan toisella osapuolella. Tämä on tietenkin kärjistys, eivätkä asiat ole ihan näin yksinkertaisia. Opastustilanteelle on kuitenkin ominaista, että opas tietää ja kertoo näyttelystä ja taiteilijasta kierroksen osallistujille, jotka ovat suurimman osan ajasta hiljaa. Asiantuntijalla on tieto, jota hän jakaa, ja oppaan usein odotetaankin omaksuvan juuri tämä rooli.

Queer/Crip -teemaopastuksella käytetään intersektionaalista ajattelua ja feministisen pedagogiikan periaatteita strategiana. Ne eivät siis ole ainoastaan aiheita, joista puhutaan, vaan käytäntöjä, joita myös aktiivisesti luodaan ja tuodaan konkreettisesti esiin kaikkien osallistujien välillä ja välille. Seuraavassa osiossa avaamme näitä käytäntöjä.

Hitaus ja hiljaisuus – feministinen pedagogiikka opastamisessa

Opastamisen perinteisiin ajatellaan usein kuuluvan, että opas tietää ja yleisö oppii. Tällainen opaskeskeinen asetelma on harvoin kuitenkin inklusiivinen, sillä opas ei tunne yleisöään etukäteen vaan tekee johtopäätöksiä ensitapaamisen perusteella. Tunnustelu on toki merkittävä osa oppaan työtä, mutta halusimme syventyä tarkemmin siihen, miten oppaan ja yleisön vuorovaikutuksesta tulisi monipuolisempaa ja yhdenvertaisempaa. Lähtökohtanamme oli, että meidän tulisi opastaa työparina yhdessä, jolloin huomio ei keskittyisi vain yhteen oppaaseen ja vahvistaisi samalla perinteistä asetelmaa.

Yhteisopastamista voi pitää yhtenä olennaisena feministisen pedagogiikan muotona, joka hyödyttää kaikkia osallistujia ja helpottaa kriittisten näkökulmien sisällyttämisen opastukseen. Opaskeskeisen normin vallitessa se helpottaa myös oppaan työtä, johon sisältyy usein paljon itsekriittisyyttä, yksin työskentelyä ja esiintymisen jännittämistä. Kun vastuuta jaetaan, paineet onnistua täydellisesti vähenevät, ja myös omat tavoitteemme monipuolistuvat ja muuttuvat realistisemmiksi. Yhteisopastaminen helpottaa vallitsevan normin purkua ja auttaa epävarmuuden ja epämukavuuden sietämisessä luomalla turvaa. Tällöin on oppaana helpompaa keskittyä olennaiseen eikä kääntää katsetta itseensä. Tällä tarkoitamme, että yksin opastaessa olemme huomanneet hakevamme turvaa itsemme ulkopuolisista asioista, kuten rakenteesta tai ulkoa muistamisesta. Tällöin keskittyminen painottuu omaan suoritukseen ja siihen kuinka hyvin pysyy aikataulussa tai muistaako sanoa kaikki asiat. Tämä eroaa yhdessä opastamisessa siinä, että haemme turvaa toisistamme, jolloin on helpompi kuunnella ja olla läsnä, keskittyä sisältöön ja muihin ihmisiin oman suoriutumisen sijaan. Olemme huomanneet useasti, että pitämiemme teemaopastusten laatu ja mahdollisuudet toimia feministisen pedagogiikan mukaan ovat riippuneet juuri yhteisopastamisesta. Yhteisopastaminen tuo mukanaan myös omat haasteensa: toinen voi tavallaan aina yllättää ja vaihtaa tilanteen suuntaa, jolloin omaa suhtautumista ja tilanteeseen mukautumista on harjoitettava koko opastuksen ajan. Kontrollista on osittain luovuttava ja sitä on annettava toiselle - ja sitä kautta kaikille osallistujille tilaa.

Sovellamme yhteisopastamisen lisäksi monenlaisia tapoja, joilla pyrimme laajentamaan tai rikkomaan perinteistä opastamisen rakennetta ja lisäämään tilanteen yhdenvertaisuutta. Osallistumisen mahdollistaminen on kuitenkin taito, joka ei toimi päälleliimattuna vaan vaatii paljon työtä. Olemme käyneet lukemattomia keskusteluja keskenämme siitä, mitä ajattelemme ihmisten kohtaamisesta ja omasta roolistamme oppaina. Suunnittelimme näiden keskustelujen sekä aiempien turvallisempien tilojen periaatteiden pohjalta teemopastuksellemme yksinkertaiset säännöt, jotka opastuksen alussa esitellään ja jotka osallistujia pyydetään hyväksymään.

Käytämme opastuksilla pientä sanastoa, jonka olemme koonneet teemaopastuksen ympärille ja jota muokkaamme aina saamamme palautteen pohjalta. Sanastosta löytyy lyhyt lista opastuksella käytettävistä sanoista. Tällä halusimme tuoda esille sen, ettei kaikkea tarvitse tietää etukäteen, sillä emme mekään tiedä. Halusimme myös kiinnittää huomiota kieleen. Monet opastuksella käytetyt ja kuullut sanat tulevat akateemisesta kirjallisuudesta, mikä voi olla ongelma ja pahimmillaan sulkee joitain ääniä keskustelun ulkopuolelle. Jokainen osallistuja saa ehdottaa sanastoon lisäyksiä, jotka toimivat opastuksen tukena. Näillä pienillä teoilla haluamme antaa osallistujille mahdollisuuden vaikuttaa, kommentoida ja tuoda esille tärkeäksi kokemiaan näkökulmia. Tilanne on meitä kaikkia varten.

Teemme teemaopastuksen aikana pieniä harjoitteita, joilla parhaimmillaan kiinnitämme huomion kukin omaan tapaamme katsoa. Harjoitteita tehdessä tulee katsoneeksi valokuvia hitaasti, punniten, mikä antaa tilaa omien tulkintojen tarkastelulle. Oman katsomisen hidastaminen on tärkeää, jotta ehtisi huomaamaan tekemiänsä pinnallisiakin johtopäätöksiä. Joskus teokset johdattelevat itse hitaaseen katsomiseen muotonsa puolesta, olemalla vaikkapa epätavallisia, abstrakteja, outoja tai vieraan tuntuisia. Tutulta näyttävissä asioissa hidastaminen osoittautuu vieläkin tärkeämmäksi, koska muuten ohitetaan merkittäviä tulkintaan vaikuttavia asioita “itsestään selvinä”. Tällainen queer- ja crip-katsominen pohjaa osittain kirjallisuudentutkimuksesta nousseeseen queer-luentaan, ja kokeilemme sitä yhdessä ilman liikoja ennakko-oletuksia.

Viimeiseksi pitää mainita, että osallistujien antaman palautteen rooli on merkittävä. Keräämme yksityiskohtaisella lomakkeella nimetöntä palautetta jokaisesta opastuksesta. Sillä pyrimme muokkaamaan ja kehittämään opastusta välittömästi seuraavaa kertaa varten, ja näin jokainen opastus on aina hieman erilainen. Saamamme palaute on ollut lähtökohtaisesti hyvin positiivista, mutta feminismiin ja feministiseen pedagogiikkaan kuuluu myös se, että osallistujille tarjotaan aito mahdollisuus antaa kritiikkiä ja esimerkiksi ilmiantaa ongelmallisia tilanteita tai käytäntöjä. Olemme saaneet myös arvokasta kriittistä palautetta. Vaikka kirjoitamme tätä tekstiä me-muodossa ja tavallaan konservatiivisestikin tuomme esiin rooliamme pedagogeina suhteessa osallistujiin, tulee tässä vaiheessa korostaa, että kaikki edellä mainitut asiat on käyty läpi palautteen muodossa osallistujien kanssa, ja palautteen avulla he osallistuvat aktiivisesti tilanteen suunnitteluun ja toteutukseen.

Valta, vastuu ja epäonnistuminen – hyvät, pahat rakenteet

Vaikka opastusten raamit on tarkoin mietitty ja hierarkioista luopuminen ja perinteisten dynamiikkojen haastaminen ja purkaminen ovat toimintamme keskiössä, emme voi kiistää sitä faktaa, että me olemme tämän rakenteen luoneet ja kirjoitamme juuri nyt tätä tekstiä, toki vahvasti saamaamme palautteeseen pohjaten ja sitä reflektoiden. Oppaana olemisen valta siis ulottuu ja ujuttuu tähänkin tilanteeseen, ja siksi asioita on aina hyvä kehittää ja pyrkiä tarkastelemaan kriittisesti. Vaikka turhien rakenteiden purkaminen onkin tärkeää, rakenne sinänsä ei ole paha asia, vaan voi parhaimmillaan ehkäistä haitallisten hierarkioiden syntyä tai suojella niiltä. Rakenne vaatii jonkun sitä rakentamaan, ja tässä tapauksessa sen päätoimiset rakentajat olemme olleet me. Olemme siis tehneet valintoja ja käyttäneet valtaa, vaikkakin olemme avanneet mahdollisuuden toiminnan kehittämiselle esimerkiksi palautteen muodossa. Tämä on tärkeää tiedostaa ja tuoda esiin. Vallankäytöltä ei voida täysin välttyä, mutta pyrkimys vallitsevan dynamiikan horjuttamiseen on yhä olemassa. Valtakaan ei sinänsä ole negatiivinen tai positiivinen asia, vaan kaikki riippuu siitä, miten, missä, milloin, mihin ja kuka valtaa käyttää ja miksi.

Edellä kertomamme ja pohtimamme asiat eivät aina onnistu. Tämä on osa epävarmuutta sekä vallan ja vastuun jakamista; toisin tekemiseen sisältyy aina riski. On kulloisestakin ryhmästä kiinni, haluavatko he ennemminkin säilyttää totutun käytännön vai lähteä muokkaamaan tilannetta ja ottamaan itse vastuuta opastustilanteessa. On myös hyvä pohtia, kenellä toisin tekemiseen on ylipäätänsä valmiuksia tai mahdollisuuksia. Lisäksi vedettyjen opastettujen kierrosten määrän lisääntyessä huomaamme rentouden ja avoimuuden lisääntyvän joillakin opastamisen osa-alueilla, ja samaan aikaan pohdimme, miten voimme itse pysyä auki ja välttyä toistamasta “samoja asioita uudelleen ja uudelleen” huomaamattamme. Millä tavalla voimme tottua epävarmuuteen? Onko se siinä vaiheessa enää epävarmuutta? Voiko epämukavuus tuntua mukavalta ja mitä se tarkoittaa?

Queer/Crip -teemaopastukset ovat edelleen osana Suomen valokuvataiteen museon ohjelmistoa. Me jatkamme edellä mainittujen asioiden pyörittelyä ja feministisen pedagogiikan jalkauttamista museokontekstiin. Tulkaa kaikki keskustelemaan, antamaan palautetta ja jakamaan erilaisia näkökulmia opastuksillemme!

Kirjallisuutta:


Butler, J. (2006). Hankala sukupuoli: Feminismi ja identiteetin kumous. Kääntänyt Pulkkinen, T. & Rossi, L. Helsinki: Gaudeamus.

hooks, b. (2007). Vapauttava kasvatus. Kääntänyt Rekola, H., Vainonen, J. & Vuorikoski, M. Helsinki: Kansanvalistusseura.

Järviluoma, H., Laukkanen, A., Kyrölä, K. et al. (2018). Feministisen pedagogiikan ABC: Opas ohjaajille ja opettajille. Tampere: Vastapaino.

Kumashiro, K. (2002). Troubling education: Queer activism and anti-oppressive education. New York: RoutledgeFalmer.

Adams, R., Reiss, B., Serlin, D. (toim.) (2015) Keywords for Disability Studies. New York: New York University Press.

Seta ry (2013). Älä oleta - normit nurin. Normikriittinen käsikirja yhdenvertaisuudesta, syrjinnän vastustamisesta ja vapaudesta olla oma itsensä. Älä oleta -käsikirja DropBoxissa.

Suominen, A. & Pusa, T. (toim.) (2018). Feminism and queer in art education. Helsinki: Aalto University. Feminism and queer in art education (PDF)

Tietoa kirjoittajista

Jemina Lindholm on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija, taidepedagogi ja tuottaja. Hän käsittelee teoksissaan läheisyyttä, sairautta ja terveyttä sekä yhdessäolon prosesseja, jotka ottavat usein videon, valokuvan tai rakennetun tilanteen muodon. Hän rakastaa yhdessä työskentelyä, koska se on oikealla tavalla tehokasta, radikaalisti turvallista ja mahdollistaa välittömän palautteen vastaanottamisen ja antamisen. Tällä hetkellä Lindholmin päämielenkiinnonkohteena ovat nykytaiteen, sairauden ja kriittisen vammaistutkimuksen risteyskohdat. Hänen viimeisin projektinsa tutkii kollektiivisen zinen tekemistä suhteessa feministiseen pedagogiikaan ja kriittiseen vammaistutkimukseen.

Aapo Raudaskoski on helsinkiläinen taidepedagogi, taiteilija ja filosofi. Häntä kiinnostaa taidekasvatuksen yhdistäminen moraalifilosofian, sukupuolentutkimuksen, feminististen käytäntöjen ja posthumanismin kanssa. Raudaskoski käsittelee laajasti eri teemoja sekä taiteellisessa että pedagogisessa työskentelyssään, kuten sosiaalista oikeudenmukaisuutta, erilaisia kanssa yhdessä olemisen tapoja ja performatiivisuutta, käyttäen taidetta, keskustelua ja filosofista ajattelua työkaluina kestävämpien tulevaisuuksien luomiseen. Tällä hetkellä Raudaskoski viimeistelee maisterin opinnäytetyötään Queering Finnish Art Education.

Lindholm ja Raudaskoski ovat molemmat FAQ-tutkimuskollektiivin jäseniä ja järjestävät Queer/Crip teemaopastuksia Suomen valokuvataiteen museossa.

 
 
Siirry sivun alkuun