Sari Salovaara: Mihin tarvitaan DiDaa?
DiDa tarjoaa yhdessä olemista, hauskanpitoa ja taiteesta nauttimista. DiDa on kansainvälinen vammaisten päivän juhla, joka kutsuu yleisöksi ja osallistujiksi lauantaina 3.12. kaikkia vauvasta vaariin. Karnevaalihenkisessä tapahtumassa on monenlaista, pääosin ilmaista ohjelmaa useassa paikassa Helsingin keskustassa (ks. www.disabilityday.fi). Yksi tapahtuman järjestäjistä on Kulttuuria kaikille -palvelu.
Tapahtuman ilme on iloinen, mutta taustalla on muutakin. DiDa tuo esiin vammaisten tekijöiden osaamista ja kutittelee aivosolujamme uusiin asentoihin. Mukana on vammaisia taiteilijoita ja taiteenharrastajia sekä esimerkiksi pyörätuoliskeittaaja ja paraurheilija suoraan huipulta. Mutta tarvitseeko vammainen tai johonkin muuhun vähemmistöön kuuluva taiteilija tai urheilija huomiota, joka perustuu hänen osaamisensa näkökulmasta toissijaisiin asioihin? Useimmat vähemmistötaiteilijathan eivät halua tulla lokeroiduiksi marginaaleille varatuille reunapaikoille, joten miksi sitten kukaan haluaisi profiloitua vammaisuuden kautta?
Ehkäpä DiDaa tarvitaan juuri normien purkuun. Normit ovat mielemme pohjalla olevia oletuksia siitä, mikä on normaalia ja samalla oikein. Kaavamainen olettamus saa meidät mieltämään tanssijan kehon tietynlaiseksi tai odottamaan näyttelijältä puhuttuja vuorosanoja. Siksi liikuntavammainen tanssija ja viittomakielellä kommunikoiva näyttelijä ovat ajattelulle dynamiittia. Heidän tekemänsä taiteen kautta toteutuu myös yksi taiteen perimmäisistä tehtävistä: se haastaa katsojan tarkastelemaan yhteiskuntamme itsestäänselvyyksiä ja kyseenalaistamaan käsityksiä niin sanotusta normaalista. Taiteilijat osoittavat harhaluuloiksi oletuksia ja pakottavat kysymään itseltämme, että onko päässämme paljonkin rajoja, joita siellä ei tarvitsisi olla. Pyörätuoleilla huikeasti taituroivat DiDassa mukana olevat kelaajat julistavat oikeutetusti, että ”Rajoitteet ovat vain omassa päässä”.
Aleksi Kirjonen ja Henry Manni. Kuva: DiDa pressikuva
Miten sitten suhtautua ”normaalisti” itsellemme uuteen asiaan. Pystytäänkö kulttuurikentällä esimerkiksi tunnistamaan laatua ja arvottamaan taidetta, jossa lähtökohdat eivät ole totutunlaiset? Onko tanssija hyvä, jos hän ei hyppää korkealle? Onko näyttelijä taitava jos hänen äänensä ei kuljeta ajatustani mukanaan vaan muut ilmaisun keinot? Uskalletaanko vammaisten taiteilijoiden tekemästä taiteesta edes puhua ”oikeana” taiteena ja antaa myös kritiikkiä?
Kaaos Company. Kuva: Kaaos Company
Vähemmistöillä, kuten vammaisilla ihmisillä, on monia vuoria kiivettävänään. Usein ne liittyvät normin ulkopuolelta tulemiseen, ihmisten asenteisiin ja yhteiskuntamme monimutkaisiin rakenteisiin. Oikeus taiteeseen ja kulttuuriin on kyllä taattu periaatteessa jokaiselle lainsäädännössä ja sopimuksissa. Käytännössä kuitenkin törmäillään ahtaisiin rajoihin. Esimerkiksi lapsen pääseminen taiteen perusopetuksen piiriin tai muuten harrastamaan voi jäädä toteutumatta, vaikka periaatteessa siihen pitäisi olla mahdollisuus. Monen sote- ja taiteenalan työntekijän sormien kautta valutetaan päätöksiä, jotka estävät tai mahdollistavat asioita. Saadaanko kulkeminen harrastuksen pariin onnistumaan, huolitaanko mukaan, onko tarjolla riittävästi apua? Käytännön päätösten taustalla on aina myös asenteita: uskooko kukaan että lapsi voi, osaa ja pystyy kunhan olosuhteet saadaan toimiviksi?
On harvinaista, että vammainen ihminen kouluttautuisi ammattitaiteilijaksi. Vaikka jokainen vammainen ihminen pohjimmiltaan kokisi olevansa tavallinen ihminen siinä missä muutkin, hänellä on järjestettävänään hyvin monta arkiseen elämään ja opiskelun mahdollistumiseen liittyvää asiaa ennen kuin taiteellisille intohimoille on tilaa ja tilaisuuksia.
Toisin on DiDa-tapahtumassa, siellä tulee olemaan tilaa! Perinteinen rokkiklubi Tavastia ja muut tapahtumapaikat taipuvat muutamalle uudenlaiselle mutkalle ja tuulettavat kansainvälisenä vammaisten päivänä taiteen moniäänisyyttä. DiDa muistuttaa vapaudesta tehdä omannäköistä jälkeä sekä kaikille ihmisille yhteisestä ilmaisun ja jakamisen voimasta.
Teksti: Sari Salovaara, Kulttuuria kaikille -palvelu
Runoilija Sanni Purhonen. Kuva: Ismo Helén
Ehkäpä DiDaa tarvitaan juuri normien purkuun. Normit ovat mielemme pohjalla olevia oletuksia siitä, mikä on normaalia ja samalla oikein. Kaavamainen olettamus saa meidät mieltämään tanssijan kehon tietynlaiseksi tai odottamaan näyttelijältä puhuttuja vuorosanoja. Siksi liikuntavammainen tanssija ja viittomakielellä kommunikoiva näyttelijä ovat ajattelulle dynamiittia. Heidän tekemänsä taiteen kautta toteutuu myös yksi taiteen perimmäisistä tehtävistä: se haastaa katsojan tarkastelemaan yhteiskuntamme itsestäänselvyyksiä ja kyseenalaistamaan käsityksiä niin sanotusta normaalista. Taiteilijat osoittavat harhaluuloiksi oletuksia ja pakottavat kysymään itseltämme, että onko päässämme paljonkin rajoja, joita siellä ei tarvitsisi olla. Pyörätuoleilla huikeasti taituroivat DiDassa mukana olevat kelaajat julistavat oikeutetusti, että ”Rajoitteet ovat vain omassa päässä”.
Aleksi Kirjonen ja Henry Manni. Kuva: DiDa pressikuva
Miten sitten suhtautua ”normaalisti” itsellemme uuteen asiaan. Pystytäänkö kulttuurikentällä esimerkiksi tunnistamaan laatua ja arvottamaan taidetta, jossa lähtökohdat eivät ole totutunlaiset? Onko tanssija hyvä, jos hän ei hyppää korkealle? Onko näyttelijä taitava jos hänen äänensä ei kuljeta ajatustani mukanaan vaan muut ilmaisun keinot? Uskalletaanko vammaisten taiteilijoiden tekemästä taiteesta edes puhua ”oikeana” taiteena ja antaa myös kritiikkiä?
Kaaos Company. Kuva: Kaaos Company
Vähemmistöillä, kuten vammaisilla ihmisillä, on monia vuoria kiivettävänään. Usein ne liittyvät normin ulkopuolelta tulemiseen, ihmisten asenteisiin ja yhteiskuntamme monimutkaisiin rakenteisiin. Oikeus taiteeseen ja kulttuuriin on kyllä taattu periaatteessa jokaiselle lainsäädännössä ja sopimuksissa. Käytännössä kuitenkin törmäillään ahtaisiin rajoihin. Esimerkiksi lapsen pääseminen taiteen perusopetuksen piiriin tai muuten harrastamaan voi jäädä toteutumatta, vaikka periaatteessa siihen pitäisi olla mahdollisuus. Monen sote- ja taiteenalan työntekijän sormien kautta valutetaan päätöksiä, jotka estävät tai mahdollistavat asioita. Saadaanko kulkeminen harrastuksen pariin onnistumaan, huolitaanko mukaan, onko tarjolla riittävästi apua? Käytännön päätösten taustalla on aina myös asenteita: uskooko kukaan että lapsi voi, osaa ja pystyy kunhan olosuhteet saadaan toimiviksi?
On harvinaista, että vammainen ihminen kouluttautuisi ammattitaiteilijaksi. Vaikka jokainen vammainen ihminen pohjimmiltaan kokisi olevansa tavallinen ihminen siinä missä muutkin, hänellä on järjestettävänään hyvin monta arkiseen elämään ja opiskelun mahdollistumiseen liittyvää asiaa ennen kuin taiteellisille intohimoille on tilaa ja tilaisuuksia.
Toisin on DiDa-tapahtumassa, siellä tulee olemaan tilaa! Perinteinen rokkiklubi Tavastia ja muut tapahtumapaikat taipuvat muutamalle uudenlaiselle mutkalle ja tuulettavat kansainvälisenä vammaisten päivänä taiteen moniäänisyyttä. DiDa muistuttaa vapaudesta tehdä omannäköistä jälkeä sekä kaikille ihmisille yhteisestä ilmaisun ja jakamisen voimasta.
Teksti: Sari Salovaara, Kulttuuria kaikille -palvelu
