Ennakkoluuloista ja niiden ylittämisestä
Osallistuin toissa viikon perjantaina Utopia Helsingissä mukana olevan kaverini kanssa sisäasiainministeriön Yhdenvertaisuus etusijalle -hankkeen myötä kehkeytyneeseen, yhdessä opetus- ja kulttuuriministeriön sekä valtion liikuntaneuvoston kanssa järjestettyyn Yhdenvertaisuuden tila liikunnan harrastus- ja seuratoiminnassa -seminaariin Säätytalolla.
Seminaarissa julkistettiin tutkimukset: Yhteiset kentät? Puheita ja tekoja vähemmistöihin kuuluvien nuorten yhdenvertaisen liikunnan ja urheilun edistämiseksi ja Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintä liikunnan ja urheilun parissa sekä pidettiin näitä kommentoivia puheenvuoroja järjestökentältä.
Seminaarin avannut Kulttuuri- ja urheiluministeri Arhinmäki kiinnitti aiheellisen huomion urheilukatsomoissa esiintyviin solvauksiin ja eri vähemmistöjen pilkkaamisen kautta tapahtuvaan vastustajajoukkueen ja sen pelaajien mollaamiseen. Ministeri painotti esimerkiksi rasistiseen kielenkäyttöön välittömään puuttumisen tärkeyttä. On selvää, että kansalaisyhteiskunnan ja vastuussa olevien poliitikkojen täytyy reagoida määrätietoisesti vihan lietsontaan. Toivottavasti jossain vaiheessa pallokentillä päästään kuitenkin myös silkan reaktiivisuuden tuolle puolen.
Ennakkoluulot ovat kielteisiä, mutta inhimillisiä. Meidän ei pidä kuitenkaan tyytyä kohauttamaan olkapäitä vaan tunnustaa ja tunnistaa ne ja tehdä sen jälkeen kaikkemme ennakkoluulojen murskaamiseksi. Nimenomaan liikunnan ja kulttuurin saralla on huima potentiaali ihmisten keskinäisen ymmärryksen kasvattamisessa.
Olin mukana järjestämässä Suomen lasten ja nuorten liikuntakasvatuksen (SUOLA) jo kauan sitten syyskuussa 1998 inkluusion hengessä pidettyjä koululiikuntapäiviä Turussa ja Jyväskylässä. Näille koululiikuntapäiville kutsuttiin kummankin alueen erityis- ja peruskoululaisia. Liikunnallisen yhteisen hauskanpidon myötä vammattomat ja vammaiset lapset saivat luontevan tilaisuuden kohtaamiseen - jos sitä ei erillisistä kouluteistä johtuen muuten ollut.
Tottakai kaikille yhteisten koululiikuntapäivien järjestämiseen liittyy myös riskejä. Liikuntavammaisiin kohdistuvat ennakkoluulot liittyvät ymmärrettävästikin useasti heidän liikunnallisiin kykyihin ja voi olla, että tapahtumissa esiintyy tuijottelua tai epäluuloa. Täytyy kuitenkin uskaltaa mennä varman turvallisuusalueen tuolle puolen, sillä riskit ovat ottamisen arvoisia kun voitettavaa on niin paljon. Kun joku liikkuu kepeillä tai pyörätuolilla, täytyy olosuhteet järjestää niin, että kaikki voivat kuitenkin pelata yhdessä. Saimme aikoinaan lopulta monta sataa muksua kokemaan keskenään liikunnan riemua Turun Kupittaan ja Jyväskylän yliopiston kentillä.
Oleellista on osoittaa, että täydellinen frontside ollie ei ole edes tavoittelemisen arvoinen, sillä täydellisyys on tylsää. Tärkeintä on mahdollistaa jokaisen halukkaan skeittaaminen.
Tiedän, että ajatus kuulostaa kohtuullisen kreisiltä, mutta entä jos skeittipuistot olisivat esteettömiä siten, että niihin pääsisi kaahaamaan myös pyörätuolilla?