Ohita navigaatio
Kuvassa romaninkielisiä kirjoja.

Romani – kenelle kieli kuuluu?

Romanikieli kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan indoiranilaisen haaran indoarjalaiseen alaryhmään. Se on sanskritin tytärkieli ja hindin, marathin ja urdun sisarkieli. Euroopan romanimurteet jaetaan nykyisin neljään pääryhmään: pohjoisiin murteisiin, Balkanin romanimurteisiin, valakialaisiin ja keskisiin murteisiin. Suomessa puhuttu romani lukeutuu pohjoisten murteiden niin sanottuun luoteiseen ryhmään, jonka historiallisena keskuksena ovat saksankieliset alueet.

Romanikielen tutkimustraditio lähti liikkeelle jo 1700-luvulla, kun huomattiin, että romani oli yksi niistä Intian kielistä, joita Intiasta lähteneet kiertelevät ryhmät puhuivat Intian ulkopuolella.

Samalla alkoi myös romanihistorian tutkimus. Ja totta, että puhutun kulttuurin ja kiertävän elämäntavan omaavina meidän historiamme olisi paljon lyhykäisempi ja vaatimattomampi, ellei sitä olisi pikkuhiljaa tutkittu ja koottu viranomaislähteistä ja hitusen meiltä itseltämmekin. Nyt tiedämme olevamme Euroopan suurin vähemmistö, arviolta 10-12 miljoonaa henkeä, jotka olemme asuneet Euroopassa n. 800 vuotta, mutta kovin vähän meistä edelleenkään on tietoa saatavilla. Ihmisinä emme kiinnosta, ryhmänä olemme ongelma - Euroopan häpeäpilkku, köyhiä ja syrjäytyneitä - sivistyksen, ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden ulottumattomissa. Ja se on kurja asema ja sieltä on paha ponnistaa pois, koska se uhriuttaa meitä ja syyllistää muita vaikkemme sitä haluaisi.

Kaikesta kurjuudestamme huolimatta meillä on aina ollut jotain, joka on kiinnostanut. Romanikieli. Kielen osalta kiinnostus on vain kasvanut. Nykyisin romanikielen tutkimuksessa on mukana lingvistejä, yliopistoja ja isoja hankkeita. Mukana on huippuosaajia, korkeasti koulutettua ja todella asiantuntevaa väkeä eri puolelta Eurooppaa, ja projekteissa liikkuu miljoonia.

”Euroopassa puhuu romania äidinkielenään n.4 miljoonaa ihmistä, muilta kieli on joko osin tai kokonaan kadonnut, tai on vain kotikieli tai slanginomainen fraasi- ja sanatason jäänne.”

Valtaväestön tutkijat ovat koonneet ja kirjanneet monia romanikielen variaatioita kirjoitettuun muotoon. He ovat koonneet sanastoja, tehneet sanakirjoja ja luoneet erilaisia kielioppeja ja kielen kuvauksia, kielen erityispiirteistä on tehty graduja ja väitöskirjoja sekä kirjoitettu artikkeleita ja tutkimuksia, on koottu murrekarttoja ja selvityksiä kielen muuttumisesta ja migraation vaikutuksista siihen.

Joissain maissa ovat romanit itse nousseet opettamaan. Varsinkin Itä-Euroopan maissa on jopa kouluja joissa opetetaan romaneita ja heille romania. Ja yliopistoissakin sitä voi opiskella ainakin Romaniassa, Slovakiassa, Unkarissa ja Bulgariassa, Bosnia-Hertsegovinassa, Suomessa ja Ruotsissa Lisäksi tietääkseni ainakin Romani studies -kursseja on ollut Itävallassa, Englannissa ja Ranskassa. Makedoniassa toimii pieni yhtiö, joka toimittaa televisiouutisia ja ohjelmia romaniksi, joissain maissa on kunnollisia radio-ohjelmia esim. Ruotsissa ja Espanjassa, joissakin maissa julkaistaan sanomalehtiä. Kaikki elintärkeitä pisaroita kielen säilymisen puolesta.

Tämä tehty työ voi äkkiseltään kuulostaa hyvältä, mutta todellisuus on karumpi. Kaksi kertaa Suomen väestön kokoiselle ryhmälle on tarjolla opetusta ja oppimateriaalia vain muutamalle tuhannelle oppilaalle, aikuiset ja lapset mukaan lukien, ja sekin luku on vain arvailua. Kirjoja romaniksi on niitäkin vain ehkä muutamia tuhansia.

”Suomessa ja Ruotsissa asuu pienenpieni Suomen romanien väestö n.14 000 romania, joista äidinkielenään ei kukaan enää puhu romania. 2000-luvun alussa n. kolmasosa puhui sitä kotikielenään, mutta sekin luku vähenee koko ajan. Tilanne on sama meillä kuin Euroopassa, ei ole saatavilla sitä mitä me tarvitsemme.”

Mistä sitten on kyse?

Minun mielestäni kyse on ennen kaikkea omistajuudesta, siitä kuka omistaa romanikielen. Meistä romaneista tuntuu, että kieli on meiltä varastettu. Sen ovat varastaneet valtaväestön lingvistit, tiedemiehet, tutkijat, yliopistot, Eu –hankkeet - kaikki ne tahot, jotka osaavat sitä meitä paremmin ja tietävät mitä se on, mistä se on tullut ja miten sitä kirjoitetaan.

Toisaalta ymmärrämme kyllä hyvin kuinka tärkeää on ollut, että kieltämme on tutkittu, kirjattu ja säilötty. Rakenteet, sanat ja ilmaisut ovat tallella. Ilman sitä moni romanin variaatio olisi jo muistimme ulottumattomissa, emmekä puhutun historian kantajina edes muistaisi, mikä osa kielestämme on hävinnyt. Kielen mukana on hävinnyt myös paljon osaamista, arvoja, historiaa, legendoja, kokonaisa pieniä romaniuniversumeita, joita emme takaisin saa enää millään. Ja vaikka kootuissa taltioinneissa on vain rippeitä siitä mikä on kadonnut, se mitä jäljellä on, on mittaamattoman arvokasta.

”Silti tästä taltioinnista huolimatta meistä tuntuu siltä, että kielemme on paitsi varastettu myös takavarikoitu.”

Kieli on kirjallisena traditiona ja tutkittuna olemassa mutta meidän ulottumattomissamme. Kielen haltuunotto tuntuu varkaudelta, sen säilyttäminen tuntuu takavarikolta, koska emme ole saaneet tutkijoilta oikeastaan mitään takaisin.  Emme kielemme sanastoja, kielioppia tai sen kehittämiselle tärkeätä kirjoitusasua. Emme lukutaitokampanjoita eikä edes sen ansaitsemaa arvostusta, merkitystä, tai elvytyshankkeita.

Ja vaikka olemme pyytäneet, toivoneet, anoneet kieltämme takaisin omaan käyttöömme, sitä pyyntöä ei kuulla, koska kieli on takavarioitu meitä tärkeämmille ja osaavammille ihmisille. Ja kun he kirjoittavat meille kirjan tai opettavat meitä kirjoittamaan kirjakielellä kirjoja, niin mehän emme suinkaan ilahdu vaan, muutamaa koulutettua opettajaa lukuun ottamatta, toteamme sen olevan vierasta kieltä, siansaksaa, eikä ainakaan romania. Ja kun me kirjoitamme sitä kieltä minkä me osaamme, saamme saman vastauksen

Ja miksi näin?

Siksi, että romani on monin paikoin ainoastaan puhuttu kieli, sitä ei osata lukea, ja muistaa täytyy myös, että osa romaneista ei osaa lukea mitään kieltä. Ja kun ei osaa lukea ei voi ymmärtää mitä kirjoitetaan. Ja kun sitten oppii lukemaan, ei ymmärrä mitä lukee, koska kirjoitettu kieli välittää asioita, joita ei romanielämässä ole, tavalla jolla romanit eivät enää käytä kieltä.

Tai ehkä voidaan sanoa, että ihminen joka opettelee kielen, muttei elä romanikulttuurissa, ei voi kirjoittaa sellaista mikä syvällisesti koskettaisi romania: ei asioina, ei käsitteinä, ei huumorina, ei arvoina, ei elävänä, ei liikuttavana, ei opettavana - ei minään muuna kuin kirjoittajan oman historian ja kulttuurin versiona. Ja siksi meidän on niin vaikea ymmärtää mitä sillä kielellä kirjoitetaan, koska se ei kuvaa romanien elämää romanikielellä vaan valtaväestön yritystä kuvat romaneille romanikulttuuria valtaväestön näkökulmasta. Ja he käyttävät sellaista kieltä, joka tuntuu meistä kuolleelta kieleltä, joka on meille jo lakannut olemasta, koska olemme alkaneet puhua sen ohi, ja samaan aikaan kirjoissa käytetyt rakenteet tuntuvat sata vuotta vanhoilta ja uudissanat yli ymmärryksen meneviltä koska eivät ole meidän kieltämme, ja, sama toisinpäin.

Ja silti, nyt kun kirjoitettu kieli on jo luotu, me romanit elämme edelleen puhuttua kulttuuria. Kielemme on katoamassa ja me tajuamme sen. Haluaisimme kovasti opetella kirjoitettua kieltä ja opettaa kirjakieltä, jotta kielemme säilyisi, mutta se on tuskallista. Se on kuin yrittäisi liimata elävän kukan päälle tarrakuvaa siitä, miltä elävän kukan pitäisi kuvassa näyttää. Ja se sattuu, se sattuu sydämeen sieluun ja silti on pakko yrittää, koska muuta ei ole tarjolla. Meidän väestöllämme on miljoona muuta puutetta, joihin se huutaa apua kovemmin ja tarvitsevammin. Ja me, jotka huudamme kielelle apua, meitä ei kuulla, koska pyydämme sellaista mitä muut ovat jo saaneet - ei nähdä, että meiltä se vielä puuttuu.

Haluaisimme käydä samanlaista keskustelua romanista kuin Suomen kielestä käytiin keskellä suurta kielisotaa. Haluaisimme kirjallisen tiedon omaavien tutkijoiden tekevän meille selkokielisiä kielen oppaita ja materiaalia, joihin otettaisiin suullisen kielen elementtejä kuin kuultokuviksi, joiden läpi kieli voisi kukkia rehevämmin ja elävämmin, ja siten yhdistäisimme herkemmin kirjoitetun ja puhutun kielen muotoja. Haluaisimme kaikenlaisia kirjoja, joita voisimme lukea, opetella ulkoa, värittää, opiskella ja taittaa hiirenkorville.

”Me haaveilemme sellaisesta elämästä, jossa romanit kääntävät romanikielistä kirjallisuutta maailmankirjallisuuden klassikoiden joukkoon.” 

Jotta siihen pääsisimme, me tarvitsemme sellaisia isoja kirjan tekemisen hankkeita, joissa kirjakieli ja puhuttu kieli kohtaavat ja joissa luodaan sellaista materiaalia, joka sopii romanin suuhun ja sieluun.

Kirjoja, joissa otetaan kirjakielen joukkoon sanoja, joilla romanit kuvaavat omaa elämäänsä: nälkää, kerjäämistä, kylmyyttä, iloa, köyhyyden solidaarisuutta, palelevia varpaita kumisaappaissa talvipakkasella, iloa joka syntyy kevätpäivästä, siskon häistä, serkkujen tappelusta, illanistujaisista, jossa soitetaan haitaria ja vanhat innostuvat näyttämään kuinka ennen tanssittiin, veljestä joka sairastaa keuhkojaan eikä koskaan kasva isoksi, hevosesta joka on auto tärkeämpi, kulkukoirasta josta tuli lasten ystävä, leikeistä joita lapset leikkivät, kaatopaikalta löytyneistä aarteista, isän ikävästä, äidin sylistä, mummon perunavellistä, uudesta kännykästä, autoista, merkkivaatteista.

Siitä taivaasta josta aurinko paistaa kaikille, niistä tähdistä jotka näkyivät joka kylään, koska katuvaloja ei siellä ennen ollut, kesän kukkaseppeleistä, ensimmäisestä rakkaudesta, uudesta asuntovaunusta, siitä tavallisesta romanielämästä, jossa koko suku elää, käy töissä ja asuu eri puolilla Eurooppaa. Ja kaikki tämä tapahtuu myös romaniksi. 

***

Kuvassa Päivi Majaniemi

Päivi Majaniemi, joka työskentelee Suomen Romaniyhdistyksessä, on itse oppinut kielen vasta aikuisena kirjoista ja yliopiston kurssilla ja törmännyt  kirjoitetun kielen ja puhutun kielen omistajuuden ongelmaan kirjoittaessaan romanikielen oppikirjoja ja opettaessaan sitä.

 
Siirry sivun alkuun