Ohita navigaatio

Henkilökunta bloggaa 28.10.2019

Kaksi tyhjää tuoli, joiden välissä on pieni pöytä. Pöydällä on vesikannu ja vesilaseja sekä mikrofoni.

Mindset ja mentorointi

Vammaisten taiteilijoiden asema on puhuttanut jo pitkään, lähinnä meitä itseämme, vammaisia taiteentekijöitä. On huokailtu ja yritetty saada apua koulutuksen, työmahdollisuuksien ja työntekoa tukevien sote-palveluiden saatavuuteen. Puhumattakaan saavutettavuudesta, esteettömyydestä ja yhdenvertaisuudesta median taholta. Esimerkiksi vammaisista taiteilijoista tehdyt nostot mediassa keskittyvät lähes poikkeuksetta vammaan, ei taiteeseen. Ilmassa on ollut jo tovin verran ajatus jostain mitä ei ole vielä luotu, mutta mikä voisi onnistuessaan mullistaa vammaisten taiteilijoiden osallisuuden kulttuurikentän toimijoina. Tutkimusten sekä kahvipöytäkeskustelujen perusteella toimivin ratkaisu voisi olla järjestää mentorointia ja managerointia, joka olisi pysyvää ja sulautuisi osaksi kulttuurialan rakenteita.

Mitä tämä voisi tarkoittaa konkretiana, ja mistä tämä mentorointi olisi aloitettava?

Ensimmäisenä on mietittävä kenellä on valtaa, ketkä ovat ns. portinvartijoita taiteilijan urapolulla. Portinvartijoiksi voisimme kutsua kaikkia tahoja, jotka vaikuttavat taiteilijan työskentely- ja koulutusmahdollisuuksiin. Heitä ovat taideoppilaitosten opiskelijavalintoja tekevät henkilöt, taiteen rahoituksesta päättävät tahot, kuratoijat, tuottajat, kriitikot – ja myös sote-työntekijät. Ei ole tarkoituksenmukaista osoittaa ketään syyttävällä sormella, sillä kentällä ei ole tietoa ja kokemustakin hyvin vähän vammaisten taiteilijoiden työskentelystä. Osoitankin seuraavat sanani suoraan portinvartijoille, niille, joilla on oikeasti valta vaikuttaa.

Portinvartija lue tämä

Rakas apurahahakemuksia lukeva ihminen, kun katsot hakemustani, voisitko ohittaa muotoseikat. En pysty yhden aistin puuttuessa muotoilemaan tekstejä kuten muut ja budjettini saattaa sisältää kuluja, jotka liittyvät välttämättömiin nk. erityisiin tarpeisiini, jotta voin toimia itsenäisesti. Se mystinen ”Joku auttaa” ei ole aina saatavilla ja liputan saavutettavuuden puolesta, etkö sinäkin?

Arvoisat taideoppilaitosten edustajat, olisiko mahdollista suunnitella pääsykoetehtävät jo lähtökohtaisesti sellaisiksi, että ne ovat yhdenvertaiset kaikille. Tällöin erityisjärjestelyt ovat tarpeettomia. Ja kun minut valitaan opiskelijaksi, suhtaudu minuun kuin mielenkiintoiseen haasteeseen. Saat uusia näkökulmia opetukseen ja minä autan tarvittaessa sopeutumaan ajatukseen aivan uudenlaisesta opetusmetodista, jossa kaikki ovat samalla viivalla.

Huhuu sinä tuottaja tai kuratoija, et tiedä olemassaolostani, en ole saanut koskaan töitäni esiin muualle kuin vammaisjärjestöjen seinille, ja esiinnyn usein omien sidosryhmieni vuosijuhlissa. Olen lahjakas ja toivoisin voivani kehittyä taiteilijana, voisitko katsoa hiukan laajemmin ja valita minut niiden tavallisten tusinataiteilijoiden sijaan?

Taiteilijana olen valmis ottamaan vastaan myös sinun, arvoisa kriitikko, arvioivan katseesi tai millä aistilla nyt mittaatkin työni laatua. En odota kiltteysrasismia, kritiikki on minullekin kasvattavaa ja ohjaa työtäni kohti parhautta.

Olet vaikuttajana viimeinen, mutta ehkä tärkein, sinun päätöksesi joko mahdollistavat työskentelyni tai torpedoivat sen. Voi olla, että tarvitsen apua liikkumiseen, tilan hahmottamiseen, ruokailuun, tai matkustamiseen. Meidän vammaisten taiteilijoiden tarpeet ovat hyvin moninaiset mitä tulee arjessa selviytymiseen. Sinä joka teet sote-puolen päätöksiä, joka annat tai otat mahdollisuuksia, anna meille edes mahdollisuus näyttää mihin me avustetusti pystymme.

Hienoa, nyt olemme selvittäneet portinvartijoiden tärkeyden, sitten tulemme siihen toiseen puoleen asiasta. Mentorointi on äärimmäisen tärkeää etenkin vammaiselle taiteilijalle, joka tarvitsee kontakteja ja verkostoja, joita hänellä ei välttämättä ole.

Mentoroinnilla en tarkoita sitä, että me vammaiset taiteilijat tarvitsisimme jonkun pitämään kädestä kiinni ja kehumaan kuinka lahjakkaita me olemme. Ei, tarvitsemme verkoston, joka on yhdenvertainen ja tukee kaikkia osapuolia heidän tarpeensa huomioiden. Meilläkin on annettavaa, ja kun mentoroinnin avulla pääsemme uiskentelemaan taidemaailman valtamereen saatamme hetken tarvita kellukkeita, mutta kun koemme että olemme osa turvallista verkostoa, opimme uimaan siellä kyllä itsenäisesti.

Jotta työskentely verkostoissa, työtilaisuuksien luominen ja rahoituksen hankkiminen olisi mahdollista, pitäisi meidän aivan ensimmäisenä valaa uskoa ja itseluottamusta itseemme. Mindset on ehkä oikeampi sana tähän, on poistettava ne mielen esteet omalta toiminnalta. Uskomukset ja yksinäinen puurtaminen luovat jokaiselle taiteilijalle niitä esteitä korvien väliin, mielen sisältöihin, ja etenkin vammaiselle taiteilijalle. Muutkin luovat meidän mieliimme esteitä usein enemmän kuin me itse. Näiden esteiden purkaminen on tärkeää, ja kannustava ja realistinen mentoroija voi tämän tehdä auttaen luomaan uudenlaisen ajattelumallin vammaisesta taiteentekijästä hänen ominaislaatunsa kanssa.

Nyt siis tulisi jokaisen kansalaisen kääntää se manifestointinappulansa sellaiselle moodille, jossa näkee selkeästi, että tämä kaikki on mahdollista.

Kiitos että olet!

 

Johanna Mattila työskentelee Kulttuuria kaikille -palvelussa tuottajana.


 
 
Siirry sivun alkuun
 Henkilökunta bloggaa

Henkilökunta bloggaa
Kulttuuria kaikille -palvelun työntekijät kirjoittavat ajankohtaisista asioista.

Sarjan Henkilökunta bloggaa kaikki kirjoitukset