Ohita navigaatio

Yhdistyksen hallitus bloggaa 3.2.2017

Hanna Helavuori: Ihminen Vivica Bandler

Hanna Helavuori
Hanna Helavuori
Vivica Bandler (1917–2004) 100 vuotta, syntymäpäivä samana päivänä kuin J.L. Runebergillä 5. helmikuuta. Suurnainen. Miksi meillä ei ole sellaista käsitettä? Suurnainen kuulostaa väkinäiseltä, suuruudenhulluudelta ja tyrkyltä. Naisille ei ole varattu käsitteiden taivaassa paikkaa suuruuden ja merkittävyyden kategoriassa. Turha yrittää edetä suuruuden saralla, kun kirjoitan Vivica Bandlerista, Lilla Teaternin elokuvaurasta haaveilleesta kaupunginjohtajaisän ja teatterintutkijaäidin tyttärestä, von Frenckellistä, Helsingin Huvilakadun kasvatista, teatterinjohtajasta, kosmopoliitista, lahjakkuuksien tarkkavainuisesta löytäjästä. Voin vaivatta laittaa koko liudan määrittelyjä Bandlerin merkittävyyttä kuvaamaan. Mutta samalla katoaa Bandler.

Draamastudion neuvottelupäivillä 1960-luvun alussa vähän päälle 40-vuotias Lilla Teaternin johtaja (1955–1967) Bandler suomi suorasukaisesti nykyteatteria. Bandler oli sitä mieltä, että ”teatterihomma paisuu hyvin organisoiduksi yritykseksi”, jolla on turhan paljon ”haaraliikkeitä” ja jossa näyttelijöistä oli tulossa ”salkunkantajia”: ”Joka on maisterismies on luotettava mies. Hyvä on, mutta älköön tuotako akateemisuutta tai kauppakorkeakoulun leimaa teatteriin. Luulo, että tutkimisella, organisoimalla ja järjestelmällisyydellä varmimmin päästään tuloksiin, ei pidä paikkaansa teatterissa.” Tässä puhuu matalaan hierarkiaan ja mutkattomuuteen uskova jämäkkä feministi, joka kaihtoi feministin leimaa vaikka tajusi toimineensa kuin feministi.

Ihailen Bandlerin pragmatiikkaa. Kun ihmisellä on agronomin tutkinto, ei liikuta ohuessa yläpilvessä. Bandler on se, joka arvostettuna teatterinjohtajana sanoi suoraan, että teatterinjohtajan ammatti on paskatyötä. Hänen mielestään naisjohtajat ovat lähtökohtaisesti parempia kuin miesjohtajat. Hän ei uskonut mihinkään johtoportaisiin vaan kaaokseen, josta löytyy punainen lanka.

Bandler oli se joka toi teatteriin avantgardea, avitti kotimaista nykynäytelmää, koska oli etsittävä ja ”tuettava viheriöintiä”. Lastenteatteri oli Bandlerille tärkeä. Hän vertasi vakaata teatteri-instituutiota emäsikaan, joka imettää pikkuporsaitaan. Tukholman kaupunginteatterin sisälle sai Suzanne Osten luoda 1975 itsenäisen Unga Klaran, teatteriryhmän, jossa luotiin ja tutkittiin uutta lasten- ja nuortenteatteria. Ja ehkä tärkeintä. Bandler kirjoitti ja puhui siitä, että teatteri ei ole suljettu maailmaa. Seinien sisältä piti lähteä ulos tai saada ihmiset olemaan teatterissa kuin kotonaan. Kuinka käsittämättömän nykyaikainen, aikalaisemme Vivica Bandler onkaan! Jos Bandler eläisi nyt, hän olisi järjestänyt kampanjan, perustanut Facebook-ryhmän, jossa puhuisi pakolaisten puolesta ja kritisoisi turvapaikkapolitiikkaa, tekisi sen älykkäästi, keveänironisesti, vaarallisesti.

Yli seitsenkymppisenä Bandler kaipaa suomalaiseen teatteriin enemmän erotiikkaa. Bandler korostaa nimenomaan erotiikkaa tehden eron ”seksuaalitekniikkaan”. Hänestä meissä suomalaisissa oli jäljellä vielä primitiivisyyttä. ”Puhutaan vitust, nii ei tuu riitaa”, tällaisen viisauden Bandler heittää kehiin selittäen, miten ruotsalaisten oli mahdotonta ymmärtää ajatusta

Vivica Bandler, ”kultahäkin” tyttö, ja surumieli hiipii mieleen. Niin, surumieli. Bandlerin mielestä näyttelijän tai ylipäätänsä ihmisen teki mielenkiintoiseksi ihmisen alta löytyvä pohjasuru, bottensorg. Ajattelen Bandlerin pohjasurua.

Tyttö lensi häkistä maailmaan, eli oman elämänsä, teki uran, jätti jäljen moniin, moniin ihmisiin ja teatteriin. Teatteriin hän kertoi eksyneensä vahingossa, koska elokuvantekijänä hän olisi päässyt korkeintaan miesohjaajan assistentiksi, kantanut limpsapulloja ja saanut oppia siinä sivussa. Kylmässä studiossa ei kuulemma saanut pitää edes housuja. Teatteri sopi ihmisille, jonka mielestä yhteiskunta oli valheellinen. Teatterissa tuo valhe oli sanktioitu, teatterissa on luvallista valehdella, teatterissa voi naamioitua. Valheesta Bandler puhuu myös muistelmissaan. Hän kirjoittaa siitä, miten muisti kutoo valheen verkkoa.

Ajattelen Suomea, jossa homous oli rikos vuoteen 1971 ja sairaus vuoteen 1981. Tässä ilmapiirissä ja todellisuudessa kasvoi ja eli Vivica Bandler, tämä spöke, kummitus. 1950-luvun alussa ei edes ollut sanoja kuvaamaan lesboutta. Oli se, mistä piti vaieta tai kuiskutella.

Muistelmateoksessaan Addressaten okänd (Vastaanottaja tuntematon) 75-vuotias Bandler kirjoittaa:

”Nyt se on sanottu. Se minkä sinä olet tiennyt. Ja minä olen tiennyt sinun tietävän. Se, mistä ei koskaan saanut puhua ääneen niin kauan kuin sinä elit. Ja mistä lopulta saan puhua, kun sinä olet kuollut. Kuinka se on mahdollista? Vaieta asia niin taitavasti kuoliaaksi – äiti? …Niinkö sinä elit, äiti, toivoen niin kuin muutkin sukupolvesi äitirukat, että minut voitaisiin parantaa – tai että ”tulisin järkiini”, kuten te kaikki sanoitte…”

Bandlerin hautakivessä Hietaniemen hautausmaalla lukee koruttomasti Människan Vivica Bandler. Ihminen ja hänen pohjasurunsa.

Teksti: Hanna Helavuori

Hanna Helavuori on Teatterin tiedotuskeskus TINFOn johtaja ja Yhdenvertaisen kulttuurin puolesta ry:n hallituksen jäsen.
 
Siirry sivun alkuun
Yhdistyksen hallitus bloggaa

Yhdistyksen hallitus bloggaa
Hallituksemme jäsenten puheenvuoroja kulttuurin yhdenvertaisuudesta.

Sarjan Yhdistyksen hallitus bloggaa kaikki kirjoitukset