Ohita navigaatio

Henkilökunta bloggaa 6.2.2015

Ahmed Al-Nawas: Kenen kulttuuriperintö?

Minulla oli viime vuonna mahdollisuus osallistua puhujana Elävä perinne! Avaus aineettoman kulttuuriperinnön vaalimiseen -seminaariin. Tapahtumassa tarjottiin laaja katsaus aineettoman kulttuuriperinnön osa-alueisiin, tutkimukseen, tallentamiseen ja opetukseen. Seminaarissa esiintyi moninainen joukko aineettoman kulttuuriperinnön kanssa työskenteleviä asiantuntijoita, muistiorganisaatioita sekä esittävän taiteen edustajia.

Seminaari on osa Museoviraston ja Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporen valmistelutyötä Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelua koskevan yleissopimuksen toimeenpanoa, jonka Suomi hyväksyi vuonna 2013. Valmistelutyö päättyy keväällä, kun Museovirasto luovuttaa kulttuuriministeriölle esityksen siitä, kuinka sopimusta olisi tarkoituksenmukaisinta toteuttaa Suomessa.

Valmistelutyö osoittaa halukkuutta laajaan yhteiskunnallisen osallisuuteen. Työn moninainen luonne nousee esille, kun kiinnittää huomion siinä käytettyihin monipuolisiin mielipiteidenkartoitusmuotoihin. Itse koen tärkeänä, että työssä korostuu avoimen keskustelun mahdollisuus. Keskustelun ja erimielisyyden salliminen antaa avoimen tilan jatkuvalle neuvottelulle ja uusille tulkinnoille. Toivoisin että samankaltainen avoin muoto jatkuisi myös sen jälkeen kun sopimus on toimeenpantu.

Aineettoman kulttuuriperintökonseptin haasteet ja potentiaalisuudet


Haasteellisinta Unescon sopimuksen tapauksessa, on aineettoman kulttuuriperinteen määrittely ja kartoitus. Yleisesti puhuen, aineettomuus on luonnoltaan epämääräistä, jotain joka onnistuu aina livahtamaan ennalta asetetuista raameista. Silti paikallisen aineettoman kulttuuriperinnön määrittelyn ympärillä saattaa kummitella vieläkin nationalistista retoriikkaa. Se ilmenee pääosin silloin, kun luonnoltaan hybridejä kulttuuri-ilmiöitä (kuten esim. suullista perinnettä, esittävää taidetta, sosiaalisen elämän käytäntöjä tai rituaaleja ja juhlamenoja) pyritään kahlehtimaan luotuihin maantieteellisiin ja identiteettirajoihin.

Toinen raami, joka määrittely keskusteluissa usein toistuu, on immateriaalisen talouden retoriikka. Tässä puhe keskittyy aineettoman potentiaalisuuteen tuottaa taloudellista (materiaalista) hyötyä. Tämän kaltaisessa utilitaristisessa ajattelussa kulttuurin hyöty osoitetaan spekuloinnin kautta.Lisäksi se usein suosii tietynlaista perintöä ja syrjii antagonistisia tai epämiellyttäviä perintöjä.

Huolestuttavinta on se, jos keskustelussa sekoitetaan kahta edellä mainittua retoriikkaa toisiinsa. Tämä ilmenee kun luovan kulttuurin menestys perustellaan kritiikittömästi sillä, että se on autenttisesti suomalaista. Yksi hyvä esimerkki tästä on, miten kansainvälisessä keskusteluissa viittaamme usein suomalaisen koulujärjestelmän menestykseen ja sen vientiin muihin maihin, ja samalla jätämme puhumatta 1960-luvun luokkataistelusta, työläisten ja opiskelijoiden mielenosoituksista ja vasemmiston noususta eduskunnassa, mikä lopulta johti hyvinvointimalliin. Mainitsematta jätämme myös suomalaisen koulujärjestelmän nykytilanteen, julkisen rahoituksen leikkaukset, koulutussisällön supistukset ja yhteiskunnan pluralisoinnin keskellä.

Tämä ei tarkoita että meillä ei olisi tänään tarvetta turvata erityisiä perittyjä kulttuurillisia muotoja. Pointtini on se, että keskustelu aineettoman kulttuuriperinnön määrittämisestä ei saisi jäädä ainoastaan kahden ideologian tai niiden yhdistelmän vangiksi. Tässä koen tärkeäksi palata kritiikkiin, josta Unescon aineeton kulttuuriperintö -hanke sai alkunsa.

Unescon aineeton kulttuuriperintö -hanke syntyi poliittiseksi vastineeksi postkoloniaaliselle kritiikille maailmanperintöluettelojärjestelmästä. Ongelmana pidettiin järjestelmän länsi-keskeisyyttä, kun kyseessä on maailmanperintö. Toisin sanoen, kritiikin kohteena on Unescossa vallitseva länsimaalainen epistemologia ja kaanon, joita kolonialismin aikana käytettiin kulttuurisen sorron työkaluina, ja joilla jälleen tänään määritellään mm. kulttuuriperinnön arvot ja valintakriteerit.

Viittaaminen kolonialismiin Suomessa saattaa tänäkin päivänä tuottaa mielikuvia identiteetiltään vieraista ja maantieteellisesti kaukaisista kysymyksistä, mutta todellisuudessa se on hyvinkin lähellä. Suomessa on lähes mahdotonta puhua tänään "synnynnäisistä alkuasukkaista" tai "koskemattomista kansanperinteistä", mutta meillä on silti elossa vieläkin niitä edustavia yhteisöjä ja ilmiöitä. Nämä perinnöt ja niitä edustavat yhteisöt olivat aikoinaan hävittämisen kohteina, ensin tietoisesti ulkopuolisten valloittajien voimin (kuten ns. pakanallisten uskomuksien perinnöt), ja myöhemmin sisäisesti modernismin ja nationalismin hengessä. Yksi näistä eloonjääneistä perinnöistä on saamelainen kulttuuriperintö.

Tuoreessa YleX:n radiohaastattelussa saamelaistaiteilija-aktivistit Jenni Laiti ja Ailu Valle kertoivat huolestuneena saamelaisperinnön häviämisestä. Taitelija-aktivistit korostavat eduskunnassa käsittelyssä oleva YK:n alkuperäiskansoja koskevan sopimuksen ratifioinnin (ILO 169) tärkeyttä. Myös Saamelaiskäräjät vaativat hallitukselta sopimuksen ratifiointia vuosikausien empimisen jälkeen. Aikaisemmin assimilaatiosta ja rasismista kärsinyttä saamelaiskulttuuria uhkaa tänään maaoikeuksien ja luonnonvarojen häviäminen kaivos- ja energiateollisuudelle. Saamelaiskulttuurin tunnistaminen ja tukeminen on tärkeää, varsinkin tänään talouspainottuneen politiikan ja ylikansallisten sopimuksien keskellä.

Saamelaisperinnön akuutissa kysymyksessä nousee esille kulttuuriperinnön kahtiajako aineettomaan ja aineelliseen sfääreihin, joka on ongelmallinen lähestymistapa. Siitä huolimatta koen, että sekä Unescon että Faron sopimuksilla on potentiaalisuutta hämärtää tämän kaltaisen dualistisen ajattelutavan asettamia rajoja. Kun aineettoman kulttuuriperinnön erilaisille ilmentymille annetaan suojelustatus, suojelu laajentuu epäsuorasti myös sekä kulttuurin ylläpitäjiin että tilaan, jossa kyseinen kulttuuri viihtyy ja lisääntyy.

Teksti: Ahmed Al-Nawas / Kulttuuria kaikille -palvelu

 
 
Siirry sivun alkuun
 Henkilökunta bloggaa

Henkilökunta bloggaa
Mira, Rita, Outi K., Aura, Sari ja Outi S. kirjoittavat Kulttuuria kaikille -palvelun toimintaan liittyvistä ajankohtaisista asioista.

Sarjan Henkilökunta bloggaa kaikki kirjoitukset