Ohita navigaatio

Henkilökunta bloggaa 4.9.2013

Petr Potchinchtchikovin valokuva

Miksi kulttuuripolitiikkaa?

Aloitin tällä viikolla Kulttuuria kaikille -palvelussa Ahmedin sijaisena moninaisuus-asiantuntijana. Tarkoitus on siis että toimin vuosi kulttuuripolitiikan ja erityisesti siihen liittyvien moninaisuuskysymysten parissa.

Tieto alkavasta/alkaneesta työstä on tuttujeni keskuudessa otettu vastaan ristiriitaisin tunnelmin. Suurin osa toki onnitteli valinnasta ja toivotti menestystä. Monia luonnollisesti kiinnosti mikä tarkalleen tulee olemaan tehtäväni kyseisessä organisaatiossa. Joillakin oli suorastaan vaikeuksia ymmärtää, mitä varten koko organisaatio on olemassa. Kun sain parhaani mukaan vastattua näihin kysymyksiin, osalle kysyjistä tuli selvästi vaivautunut olo. Tajusin, että heidän oli aika vaikea ymmärtää miksi jo hyvin konkreettisten asioiden kanssa toimineena ryhdyn hoitamaan näin epämääräistä kenttää. Se pisti miettimään miksi näen tämän työn itselleni mielekkäänä, sillä jos en osa antaa siihen selkeää vastausta, saatan myöhemmin joutua vaikeuksiin itseni kanssa. Siis mikä motivoi?

Olen kesän aikana miettinyt paljon taiteen ja kulttuurin merkitystä uuteen yhteiskuntaan orientoivalle ihmiselle/perheelle. Kun kävin kesäkuussa Barcelonassa, tajusin että suurin osa kaupungin runsaasta monikulttuurisesta asukasryhmästä ei välttämättä ole nähnyt vaikkapa Sagrada Familiaa (jota voi pitää yhtenä kaupungin tärkeimmistä kulttuurinähtävyyksistä) kertakaan elämänsä aikana. Tämä osittain koskee jopa Espanjassa syntynyttä ns. toista sukupolvea. Toisin sanoen ihmiset elävät täysin omaa kulttuurielämäänsä rinnakkain niin sanotun kantaväestön kanssa. Onko se oikein? Täytyykö asialle tehdä jotain? Entä miten tämä istuu yhteen kotouttamisen kanssa?


Jokaisella aikuisena toiseen maahan muuttaneella on oikeus elää omien kulttuurinormiensa mukaan, kunhan se ei ole ristiriidassa kyseisen maan lainsäädännön kanssa. Näin pitäisi olla ainakin Euroopassa. Lapsiperheet ovatkin niitä yksiköitä, joiden sisällä käydään pienemmässä mittakaavassa koko yhteiskuntaa koskevaa integraatiokamppailua, jossa lapset joutuvat aluksi tulkeiksi ja myöhemmin jopa koko perheen kotouttamisvälittäjiksi. Joitakin lieveilmiöitä lukuun ottamatta tämä tilanne sisältää mielestäni myös valtavasti potentiaalia. Nimittäin lapset ja nuoret ovat, kulttuuritaustasta riippumatta, jokaisen yhteiskunnan muutosreservi. Kun kulttuuritottumukset ja käyttäytymisnormit ovat jo vakiintuneet, yhteisen kulttuurikentän luominen on jo huomattavasti haasteellisempi tehtävä. Kulttuuripolitiikka, jolla on riittävästi resursseja ja tilaa hyödyntää kyseisen ilmiön tuomat mahdollisuudet, voi onnistua rakentamaan aidosti moni- ja interkulttuurisen ympäristön, jossa taiteen tai ylipäätään kulttuurin olemassa oloa ja merkitystä ei tarvitse jatkuvasti selitellä, perustella ja puolustaa.

Minusta tämä on juuri se syy, joka estää monta hyvää muutosta toteutumasta: kulttuuri ja taide eivät ole luonnollisia ja välttämättömiä nykyisen yhteiskunnan osia, niistä on tehty irralliset bonus-tuotteet, jotka saa halutessa kaupan päälle, mutta joita ilman myös pystyy elämään onnellisena tai vähintäänkin tyytyväisenä. Kyseisen asetelman muuttaminen on mielestäni hyvin konkreettinen keino taistelussa nyky-yhteiskuntaa vaivaavaa henkistä pahoinvointia vastaan.

Tämä motivoi.

Kirjoittanut: Petr Potchinchtchikov

 
Siirry sivun alkuun
 Henkilökunta bloggaa

Henkilökunta bloggaa
Mira, Rita, Outi K., Aura, Sari ja Outi S. kirjoittavat Kulttuuria kaikille -palvelun toimintaan liittyvistä ajankohtaisista asioista.

Sarjan Henkilökunta bloggaa kaikki kirjoitukset